Tuijotin tulta. Se rätisi iloisesti puuskupuhien oleskeluhuoneen keskellä sijaitsevassa tulisijassa ja valaisi koko tilan lämpimällä loisteellaan. Liekkien loimu sai eriparisten huonekalujen varjot tanssahtelemaan pitkin seiniä ja heijastui tupatovereideni silmistä aina, kun satuin vilkaisemaan heihin päin.
Olimme raahautuneet keltamustine nojatuoleinemme ja villaisine viltteinemme mahdollisimman lähelle tulta, muttemme silti näyttäneet saavan siitä tarpeeksemme. Se yhdisti meitä jälleen vaikeuksien keskellä, niin kuin oli tehnyt edellisenäkin päivänä ja tulisi varmasti tekemään niin aina vastaisuudessakin.
Olimme jälleen aivan liian isojen asioiden äärellä. Ikävät ajatukset olivat risteilleet päässäni heräämisestäni asti. Olin käyttänyt suurimman osan yöstä koti-ikäväni märehtimiseen ja yrittänyt siinä sivussa saada Belliä nukkumaan, mutta tuloksetta. Sisko oli saanut unen päästä kiinni vasta pikkutunneilla, ja senkin jälkeen hän oli vielä herännyt muutamaan otteeseen.
Aamiaisella meille oli tiedotettu, ettei Poesy Velvetteriä oltu löydetty koko yön kestäneistä etsinnöistä huolimatta. Kaikkia asiasta jotain tietäviä oppilaita oli myös pyydetty ilmoittautumaan rehtori McGarmiwan – ankaran näköisen naisen – kansliaan.
Sitten olivat saapuneet pöllöt, kantaen mukanaan uutisia perheiltämme. Tunteellinen kirje Bluebellin katoamisesta ei ollut ollut helppoa luettavaa varsinkaan, kun tiesin koko ajan, että sisareni oli kunnossa ja nukkui parhaillaan turvallisesti tupani makuusalissa.
Kirjeen mukana oli tullut myös Bellin katoamista käsittelevä lehtileike velhomaailman johtavasta sanomalehdestä, Päivän profeetasta. Siskostani oli siis tullut kuuluisa yhdessä yössä, mikä oli tavallaan varsin ymmärrettävää. Suloisen vaalean pikkutytön katoaminen myi valitettavan hyvin.
Aamiaisen jälkeen huolehtivainen harmaapäinen nainen, matami Pomfrey oli määrännyt kaikki ensiluokkalaiset pysyttelemään koko päivän tuvissaan, jotta parantuisimme mahdollisimman nopeasti edellispäivän veneretken aiheuttamista vilustumisista. Hän oli myös lupautunut tulemaan tarkastuskäynneille parin tunnin välein varmistaakseen, että me oppilaat varmasti ottaisimme lääkkeemme, emmekä rasittaisi itseämme liiaksi.
“Atsiih!”
Avarellan aivastus palautti minut jälleen todellisuuteen. Kuulin ensin askelten ääniä ja sitten valuvan nesteen äänen, kun toinen Milwaykeen kaksosista alkoi kaataa hänelle matami Pomfreyn määräämää lääkejuomaa.
“Juo tämä”, hän kehotti tarjoten Avarellalle mukia, jonka sisältämä neste välkehti melkein yhtä oranssina kuin kaksosten hiukset.
Olimme sopineet, että aina, kun joku aivasti, hänen täytyi ottaa lisää lääkettä, joten Avarella otti kiltisti mukin ja joi liekehtivän juoman yhdellä kulauksella. Hän irvisti polttavalle maulle ja ojensi mukin takaisin kaksoselle, joka laski sen paikoilleen pienelle pöydälle lääkekannun viereen.
“Voisi melkein luulla, että se nainen yrittää myrkyttää meidät”, Avarella vitsaili äänessään sairauden tuomaa käheyttä.
Hän sai kaksoset hymyilemään vaisusti, mutta synkeä ilmapiiri ei silti suostunut haihtumaan ympäriltämme. Se leijui sitkeästi mielissämme varjostaen ajatuksiamme ja heijastui tekoihimme, eikä jättänyt ketään rauhaan
Avarella ei kuitenkaan luovuttanut. Hän nyppäisi nopeasti päästään yhden kiharaisen hiussuortuvan, heitti sen ilmaan ja puhalsi sen määrätietoisesti pois voimakkaan yskänpuuskan säestämänä. Hiuskiehkura lennähti pitkän matkaa eteenpäin ja putosi suoraan tuleen, missä se kärventyi hetkessä jättäen jälkeensä inhottavan katkun.
“Miksi sinä noin teit?” toinen kaksosista tivasi merenvihreät silmät hämmästyksestä suurina.
Hän oli pompannut seisomaan ja tuijotti suoraan Avarellaan, kuin tämä olisi menettänyt järkensä.
“Juuri siksi”, tyttö totesi hymyillen ilkikurisesti meidän hämmentyneille ilmeillemme.
Sitten hän selitti:
“Tämä on minun äitini tapa piristää synkisteleviä ihmisiä. Melkein kuin taikaa, eikö vain.”
En voinut olla ihailematta Avarellan yritystä kohentaa tunnelmaa, joten päätin saman tien liittyä mukaan leikinlaskuun.
“Onko teillä sitten tapana synkistellä useinkin?” kysyin muka viattomasti kätkien hymyni oljenvaaleiden hiusteni taakse.
“Ei, miksi kysyt?”
“Mietin vain, miten paljon hiuksia äidilläsi on vielä päässään”, vastasin yrittäen kovasti pysyä vakavana.
Pokkani petti kuitenkin melko nopeasti ja purskahdin iloiseen nauruun yhdessä toisten kanssa.
“Voi kuule”, Avarella aloitti leikillisen toruvasti naurunpyrskäystensä lomasta: “Äidilläni on niin paljon hiuksia, että niistä voisi sitoa vaikka pölyhuiskan!”
Hän kaivoi taskustaan vanhannäköisen hieman rypistyneen perhekuvan ja osoitti takarivissä seisovaa hymyilevää naista, jolla oli pieni vauva sylissään. Naisella oli tummempi iho kuin Avarellalla ja hänen tuuheat pikimustat kiharansa hapsottivat joka suuntaan.
“Miksei tuo kuva liiku?” toinen kaksosista kysyi heti uteliaana.
Hän käänteli valokuvaa käsissään ja sitten ravisti sitä yrittäessään saada eloa viisihenkiseen perheeseen, mutta kukaan kuvan ihmisistä ei liikahtanutkaan.
“Se on jästivalokuva”, Avarella totesi ykskantaan: “On minulla velhovalokuviakin, mutta äiti ei oikein osaa käyttäytyä niissä luonnollisesti. Hän ei aivan ymmärrä niiden taikuutta.”
Hän hymyili meille anteeksipyytävästi ja työnsi kuvan takaisin taskuunsa.
“Ei se mitään”, toinen kaksonen puuttui puheeseen: “Minä ja Minta emme vain ole koskaan nähneet jästivalokuvia, siinä kaikki.”
“Niin”, Mintaksi kutsuttu vahvisti: “Ne ovat hyvin kiehtovia. Ajatella, että ihmiset niissä jaksavat vain seisoskella paikallaan. Luulisi, että se käy ajan mittaa tylsäksi!”
Minä ja Avarella purskahdimme nauruun, mikä sai kaksoset tuijottamaan meitä hölmistyneinä. Heillä oli selvästikin vielä paljon opittavaa jästimaailmasta. Siitä välittämättä jatkoimme kuitenkin rupatteluamme pysähtyen välillä nauramaan onnellista ilmapiiriä puhdistavaa naurua.
Kun viimein hiljenimme ottamaan jälleen matami Pomfreyn lääkettä, kuulin ihmisäänen suoraan korvani kohdalta ja se sai minut säikähtämään niin, että läikytin puolet juomasta päälleni.
“Tervehdys”, se kuiskasi uudelleen.
Käännähdin katsomaan äänen suuntaan ja rentouduin oitis huomatessani, että säikyttelijä oli vain Delta, lyhyt haaleansinisilmäinen tyttö, joka oli ilmaantunut taakseni kuin tyhjästä. Hän virnisti tyytyväisenä nähdessään kauhistuneen ilmeeni ja nyökäytti päätään tervehtiäkseen Avarellaa ja kaksosia.
“Minulla on suunnitelma”, Delta ilmoitti innostuneella äänellä vilkuillen samalla tiiviisti ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan salakuuntelisi meitä.
Hän laski pienelle puupöydälle kantamuksensa – valtavan suuren pergamenttikäärön ja kiiltävän mustan salkun – ja kääntyi sitten takaisin meihin päin tiukka ilme kasvoillaan.
“Teidän on luvattava, ettette kerro tästä kellekään, sillä muuten kaikki voi mennä aivan pieleen”, tyttö vannotti.
Hänen tutkiva katseensa porautui vuorotellen meidän jokaisen silmiin, kuin arvioiden olimmeko me luottamuksen arvoisia. Siniset silmät kohtasivat ensin harmaat, sitten kullanruskeat ja lopuksi kahdet merenvihreät.
“Odota!” toinen kaksosista keskeytti kiireesti: “Emmehän me voi luvata mitään, ennen kuin olet kertonut mistä on kyse.”
Hänen sisarensa nyökkäsi suurieleisesti ja kääntyi sitten katsomaan minua ja Avarellaa, kuin yrittäen hakea meistä tukea.
“Teidän täytyy vain luvata”, Delta totesi, mutta huomasin, että hänen päättäväisyytensä alkoi hiukan rakoilla.
Hänen hymynsä hyytyi hiljalleen, eikä innostuksesta loistavien silmien katsekaan ollut enää yhtä läpitunkeva kuin ennen.
“Kyllä me luvataan”, sanoin äkkiä painokkaasti, sillä en halunnut Deltan pahoittavan mieltään.
“Lupaatteko?” tyttö varmisti.
Nyökkäsin empimättä ja loin anteeksipyytävän katseen kaksosiin, jotka näyttivät siltä, että haluaisivat sanoa vielä jotain. He pysyivät kuitenkin vaiti, joten siirsin katseeni takaisin Deltaan.
“Siinä tapauksessa”, hän aloitti juhlallisesti rullaten samalla valtavaa pergamenttikääröään auki: “Julistan tapaus Poesy Velvetterin avatuksi.”
“Teet mitä?” toinen kaksosista tivasi ihmeissään.
“Aloitan Poesyn katoamisen tutkinnan ja ajattelin, että voisitte haluta auttaa minua”, Delta selitti rauhallisesti ja nosti aukinaisen pergamenttikäärön meidän kaikkien nähtäville.
Sen yläreunaan oli kirjoitettu paksuilla mustilla kirjaimilla:
POESY VELVETTER
KADONNUT HENKILÖ
“Oletko tosissasi?” toinen kaksosista kysyi ihmeissään: “Tarkoitan siis, eikö se ole ammattilaisten tehtävä? Aurorien ja sellaisten?”
Delta näytti hieman epäröivältä.
“En tiedä, mikä on aurori”, hän tunnusti: “Mutta minä aion tulla aikuisena poliisiksi ja tämä voisi olla hyvää harjoitusta sitä varten.”
Nyt oli kaksosen vuoro näyttää epäröivältä. Hän ei tainnut tietää, mikä on poliisi.
“Joka tapauksessa”, Delta jatkoi saatuaan itsevarmuutensa takaisin: “Ei siitä voi mitään haittaakaan olla, jos me vähän tutkimme asioita.”
“Totta”, järkeilin ääneen: “Mutta emmehän me tiedä, miten kadonneita etsitään.”
Avarella ja kaksoset pudistelivat päitään.
“Minä tiedän. Olen lukenut jok'ikisen dekkarin, jonka olen käsiini saanut”, Delta ilmoitti: “Meidän täytyy aloittaa tosiasioista. Siis kaikesta, mitä tiedämme Poesystä.”
Hän veti nelijalkaisen puutuolin alleen ja otti mustasta salkustaan lehtiön, mustepullon ja sulkakynän valmiina tekemään muistiinpanoja.
“Tietääkö joku teistä jotain? Oletteko nähneet häntä? Tiedättekö, millaisesta perheestä hän tulee?” Delta lateli kysymyksiä kuin olisi opetellut ne ulkoa.
Hän vilkuili meitä muita sivusilmällä ja näytti samalla miettivän itsekin ankarasti.
“Poesy kuulostaa ranskalaiselta”, toinen kaksosista huomautti hetken hiljaisuuden jälkeen: “Velvetter taas ei kerro minulle paljon mitään. Joko hän on jästisyntyinen, tai sitten kuuluu johonkin vähemmän tunnettuun velhosukuun.”
“Tai sitten hän on muuttanut vasta ulkomailta”, hänen sisarensa täydensi.
“Mahdollisesti”, Delta myönsi: “Mutta voiko joku kertoa minullekin, mikä on jästisyntyinen?”
Minä ja Avarella vaihdoimme hymyileviä katseita. Siinä missä Milwaykeen kaksoset tuntuivat olevan tietämättömiä jästimaailman suhteen, Delta vaikutti olevan aivan hukassa velhomaailman asioista.
“Jästisyntyinen on sellainen noita tai velho, joka tulee jästiperheestä”, Avarella selitti rauhallisesti: “Ei sillä, että sillä olisi väliä, mutta monesti on hyvä tiedostaa taustansa.”
“Luihuisessa sillä on kyllä väliä”, jompikumpi kaksosista huomautti: “Sinne otetaan vain harvoin jästisyntyisiä.”
“Totta”, Avarella myöntyi: “Mutta oikeasti verisäädyillä ei ole mitään merkitystä, ihmisillä on.”
“Millä ihmeen verisäädyillä?” Delta näytti pudonneen aivan täysin luudalta.
Hän tuijotti vuoroin Avarellaa ja vuoroin kaksosia ymmärtämättä selvästikään, mistä oli kyse.
“Parasta aloittaa aivan alusta”, puutuin puheeseen: “Jästit ovat siis ihmisiä, jotka eivät osaa taikoa. Jos he saavat taikovan lapsen, hän on jästisyntyinen. Pysytkö mukana?”
Delta nyökkäsi kiinnostuneena.
“Taikovia ihmisiä kutsutaan noidiksi ja velhoiksi”, Avarella jatkoi: “Puhdasverisiä ovat sellaiset velhot tai noidat, joitten suvussa ei ole lainkaan jästiverta.”
“Ja kaikki muut ovat puoliverisiä”, lopetin selostuksen: “Heillä on siis sekä jästiverta, että taikaverta.”
“Selvä”, Delta hymyili näyttäen olevan hieman pyörällä päästään: “Minä olen siis jästisyntyinen. Palattaanko nyt Poesyn tapaukseen?”
Nyökkäsin hyväksyvästi ja kuulin myös muiden suunnalta myöntäviä vastauksia. Siispä Delta jatkoi:
“Minä tapasin Poesyn eilen junassa. Hänen on siis täytynyt kadota vasta sen jälkeen. Jos joku teistä osaa piirtää, otan mielellään vastaan Poesyä esittävän luonnoksen. Minulla on tuntomerkit sitä varten.”
Hän alkoi luetella tietoja Poesyn ulkonäöstä samalla kun minä pohdin, riittäisivätkö melko olemattomat lahjani taiteen saralla tähän tehtävään.
“Odota”, kuulin toisen kaksosista keskeyttävän Deltan luettelon: “Minulla on jotain parempaa kuin piirros.”
Hän avasi Päivän profeetan, jota oli lukenut aiemmin aamulla ja lehteili sitä, kunnes löysi Poesyn katoamisesta kertovan uutisen ja repäisi pari aukeamaa irti.
“Saat nämä, jos niistä kerran on hyötyä tutkimuksissa”, tyttö lupasi vakavana ja ojensi sivut Deltalle, joka näytti hyvin vaikuttuneelta.
“Kiitos, Malia”, hän lausui saamatta silmiään irti tummatukkaista tyttöä esittävästä liikkuvasta valokuvasta: “Tämä on enemmän, kuin uskalsin toivoakaan.”
Delta irrotti kuvan varovasti repien ja teippasi sen huolellisesti pergamentilleen suoraan “KADONNUT HENKILÖ”-tekstin alle.
“Sitten katsotaan tätä lehtijuttua”, hän selitti keskittyneesti: “Meidän täytyy saada hyvä kuva siitä, mitä muut tietävät, että voimme päästä askelen edelle. Arvostaisin kovasti, jos joku lehtiä tilaava näyttäisi minulle Poesyn katoamista käsittelevät uutiset.”
“Kaikki lehteni ovat käytettävissä”, Maliaksi kutsuttu lupasi auliisti.
Hän vilkaisi sisartaan ja tämä nyökkäsi myöntävästi. Delta ei kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän oli jo uppoutunut artikkeliinsa.
“Täällä sanotaan, että Poesy on ‘kadonnut matkallaan kouluun, jonne hänen ei olisi alun perin pitänyt edes mennä’”, hän mutisi puoliääneen: “Mitäköhän sekin on tarkoittavinaan? Tiedättekö muita kouluja, joissa voisi opiskella taikuutta?”
Hän äänsi viimeisen sanan hieman oudoksuen ja käänsi sitten kysyvän katseensa meihin päin.
Pudistin päätäni. En ollut koskaan kuullut muista velhokouluista, mutta oikeastaan kuulosti aivan järkeenkäyvältä, että niitä olisi useampiakin.
“Afrikassa ainakin oli joku koulu”, Avarella selitti: “Isäni opiskeli siellä nuorena.”
Hän oikoi jalkojaan harmaan viltin alla ja jatkoi sitten:
“Mutta siitä on aikaa, joten en tiedä, onko se enää edes toiminnassa.”
Delta kohotti kulmiaan.
“Siinä tapauksessa meidän täytyy ottaa huomioon toisen koulun mahdollisuus. Ehkä joku sieltä on siepannut Poesyn opiskelemaan”, hän pohti raapustaen samalla jotain lehtiöönsä: “Tärkeää on kuitenkin selvittää, miksi hänen olisi pitänyt mennä toiseen kouluun. Ja joku voisi myös ottaa selvää, mitä muita velhokouluja maailmassa on, jotta tietäisimme, minne niistä hänet on mahdollisesti kaapattu.”
Nyökkäsin kiinnostuneena.
“Minä voin tutkia eri kouluvaihtoehtoja”, ilmoitin hymyillen: “Jos siis se sopii teille muille.”
“Minä autan sinua”, Avarella sanoi nopeasti: “Kaksin se sujuu joutuisammin.”
“Oikein hyvä”, seuraavaksi Delta kääntyi kaksosten puoleen: “Sitten tarvitsemme vielä tietoa Poesyn taustoista. Voisitteko te selvittää joitain hänen perheestään ja suvustaan, sekä mahdollisesti kotipaikastaan?”
Kaksoset suostuivat vaihdettuaan ensin pari merkitsevää katsetta ja hymyä. He näyttivät olevan Poesyn etsinnästä aivan yhtä innoissaan kuin minäkin.
“Noniin, nyt kaikki tietävät tehtävänsä. Koettakaa saada selville jotain mielenkiintoista ennen seuraavaa kokoontumista”, Delta kehotti hassun muodollisesti: “Tästä on hyvä aloittaa.”
Hän alkoi koota tavaroitaan, kun jostain alkoi yhtäkkiä kuulua reippaiden askelten ääniä.
“Mikä on hyvä aloittaa? Ette kai vain ole suunnittelemassa jotain vaarallista?” naisääni oli epäluuloisen huolehtivainen ja sai minut jähmettymään paikoilleni.
Delta pysyi kuitenkin järjissään.
“Hei, matami Pomfrey”, hän tervehti tulijaa liioitellun kepeästi ja iski meille silmää: “Me vain juttelimme tässä opiskelujen aloittamisesta. Sehän tapahtuu huomenna, vai kuinka?”
“No, no, älähän mene asioiden edelle. Katsotaan nyt sentään ensin, miten olette lähteneet parantumaan”, matami Pomfrey virkkoi ja alkoi heti hössöttää lääkkeistä ja lämpimänä pysymisen tärkeydestä.
Olen samaa mieltä kuin Jason, rakastan mysteerien selvittelyä ja sellaisellehan Tylypahka on täydellinen paikka. Hahmoista oli kerrottu kiinnostavasti ja yksilöllisesti, mikään hahmo ei tuntunut turhalta, joten osaat selvästi hienosti keksiä omaperäisiä ja erottuvia henkilöhahmoja. Rakastan sitä kuinka yksityiskohtaisesti kerrot esimerkiksi hahmojen eleistä, tarinan tapahtumat pystyy kuvittelemaan elävästi päässään kun kuvailu on niin onnistunutta. Tarina oli todella tasapainoinen kokonaisuus, jossa oli tapahtumia ja vuoropuhelua hyvässä suhteessa. Todella, todella hyvä aloitus Poesyn mysteerin selvittämiseen, juuri tuo Jasonin mainitsema yksityiskohta ettei Poesyn olisi pitänyt edes tulla kouluun oli kutkuttavan mielenkiintoinen. En malta odottaa jatkoa! :)
Täydellistä, rikosmysteerit ja Tylypahka ovat molemmat lempiaiheitani ja molemmat yhdessä? En jaksa odottaa! :D noin isoa joukkoa hahmoja on yleensä vaikea esitellä samanaikaisesti erottuvasti, mutta onnistuit siinä mielestäni erittäin hyvin, kaikki jäivät mieleen! En olisi ikinä arvannut, että Poesyn katoamisesta edettäisiin tähän suuntaan, mutta sehän käy järkeen, ja kuulostaa lisäksi mahtavalta. Vilustumisesta parantuminen antoi tosi hyvän kehyksen juttelulle. eri maailmojen kohtaamisesta oli tosi hauska lukea, ja monesti tarinan aikana hymyilytti, esim Lotuksen kiusoitellessa Avarellan äidin hiuksista ja kaksosten ihmetellessä liikkumatonta valokuvaa. Nämä jutut johtivat keskustelun luonnollisen oloisesti perhettä ja henkilöhahmojen olemusta koskeviin keskusteluihin, ja myös maininta juomasta joka välkehti samoin kuin hiukset oli todella hyvä ja vaivaton tapa kertoa hahmojen ulkonäöstä! se, ettei Poesyn olisi lehden mukaan edes pitänyt mennä kouluun oli yllättävä ja jännittävä tieto!! ylipäätään mielestäni tosi hyvä lähtölaukaus tarinan juonelle, mahtavaa! :D