Emily seurasi professori Whittemorea rehtorin kanslian ovelle, jolle professori tytön jätti. Emily koputti oveen ja sai sen takaa kehotuksen käydä peremmälle. Hän raotti ovea ja pujahti sisälle sulkien oven perässään.
“Ah, neiti Moreno!” rehtori lausahti ilahtuneeseen sävyyn, vaikka Emily saattoi nähdä, ettei tuo ollut yhtään niin ilahtunut kuin tuon ääni yritti esittää. Ja syykin oli aika selkeä, Emilyn isän tuolle lähettämä kirje. Hän tervehti rehtoria kohteliaasti ja kävi istumaan tuon kehotuksesta (toiselle takan eteen asetetuista nojatuoleista?). Professori Bowman oli miellyttävän näköinen noita, jonka punertavat hiukset olivat alkaneet harmaantumaan. Emily tiesi tuosta tulleen rehtori vasta edellisenä vuonna, ennen sitä tuo oli toiminut koululla pimeyden voimilta suojautumisen opettajana.
Professori loitsi heidän väliselleen pöydälle jostakin kasan voileipiä ja kehotti Emilyä syömään. Tyttö otti kasasta yhden juustolla ja tomaatilla täytetyn leivän, mutta jäi se kädessä odottaen katsomaan professoria. Ihmiset tapasivat aloittamaan keskustelut silloin, kun toisella on suu täynnä niin, että joutuu joko epäkohteliaasti puhumaan ruoka suussaan tai pureskelemaan epämiellyttävässä odottavassa hiljaisuudessa ennen vastaamista. Joten hän odotteli leipää kädessään pidellen.
Eikä Emily kovinkaan kauaa joutunut odottelemaan, kun professori aloitti näyttämällä kirjettä, jonka oli Emilyn isältä saanut. Emilyn saamaan neljään lyhyeen virkkeeseen verrattuna tuo kirje oli huomattavan pitkä, mutta oletettavasti sisältö oli jotakuinkin samaa. Että Emily pitäisi lajitella uudelleen, todennäköisesti vaatisi tyttärensä pääsyä Luihuiseen. Emily pahoitteli isänsä reaktiota ja ilmaisi rehtorille, ettei itse ollut samaa mieltä isänsä kanssa. Kertoi olevansa oikein tyytyväinen Puuskupuhissa. Päätyi hän lopulta (rehtorin tarkkojen kysymysten myötä) myöntämään, että oli itse lajitteluhatulta pyytänyt, ettei pelkän nimensä takia Luihuiseen päätyisi vaan vain, jos tuo katsoisi sen hänelle sopivammaksi.
Rehtori vaikutti ilahtuvan Emilyn vastauksista kysymyksiinsä ja jossain vaiheessa Emily uskaltautui vihdoin syömään ottamaansa leipää, keskustelun aiheen alkaessa kääntyä pois tytön isästä, enemmän kouluun liittyviin aiheisiin. Oliko Emily ehtinyt tutustumaan jo tupatovereihinsa, kelpasivatko koulun ruoat, oliko jotain oppiaineita, joiden tunteja Emily erityisesti odotti. Näistä asiasta tyttö paljon mieluummin keskusteli kuin mahdollisesta tuvanvaihdosta.
Ihana lukea näitä tarinoitasi, kirjoitustyylisi on jotenkin todella ihana ja erityinen. Pidän todella Emilystä ja hänen tavastaan suhtautua asioihin. Vaatii paljon olla isäänsä vastaan, mutta hienoa, miten Emily pysyy omassa kannassaan. Ja kuten Jason jo mainitsikin, yksityiskohta siitä, että Emily odotti ennen leivän syömistä, oli todella realistinen. Se toi hyvän lisän tarinaan, kuten myös rehtorin ilahtunut äänensävy, vaikkei rehtori kirjeen takia edes ollut ilahtunut. Ja tosiaan itselläni oli myös joskus tapana käyttää tuo-sanaa, mutta kyllä siitä pääsi toistolla pois. Silloin täytyi vain olla erityisen tarkka oikolukiessa, mutta se sana jättäytyi sitten kokonaan tarinoista pois, kun siihen vain kiinnitti paljon huomiota. :)
Varmaankin "tuo" on murteellisia juttuja. Ja niin syvällä selkärangassani, että jos unohdan ajatella sitä oikolukiessani (en tiiä mihin se pitäisi laittaa, että muistaisi), niin en edes huomaa sen käyttöä. Tosin en osaa sanoa, onko se minun kohdallani peräisin oikeasti jostain murteesta jota on kasvanut kuulemaan vai siitä, että viitottuna käytännössä kaikki esineet, henkilöt ja asiat jotka ovat nähtävillä on viitottavissa samalla sanalla (tosin sekin saattaa olla murteellista, tiedän puhuvani ihastuttavalla murteella viittoessani ja pystyväni peittelemään todellista kotialuettani siten paljon huonommin kuin puhuttuna).
Mutta kiitos kommentistasi <3
Mahtavaa, että Emily pysyi kunnolla omalla kannallaan ja sanoi rehtorillekin selkeästi, ettei aikoisi vaihtaa tupaa vain isänsä takia :D rehtori vaikutti jotenkin ihanalta, kun oli niin tyytyväinen siitä, millä kannalla Emily oli asioiden kanssa. ehkä hän oli odottanut ekaluokkalaisen olevan paljon epävarmempi olemaan vanhempiaan vastaan, ja oli tyytyväinen ettei tarvinnut alkaa perustella miksi lajitteluhattu osaa asiansa.. tarinan kruunasi yksityiskohta, että Emily odotteli rehtorin puhumista ennen kuin alkoi syödä, tosi samastuttava ja realistinen kohta joka toi myös hiukan huumoria mukaan :d Itselle oli välillä vähän vaikea tuo-sanan takia keskittyä lukemaan, varsinkin kun se toistui niin usein ja on niin epätavallinen. ainakin Kielitoimiston ohjepankin mukaan ihmisestä voi käyttää hän (tai sitten tämä, jos lauseessa on kaksi henkilöä) pronominia, mutta tuo ei päde ihmiseen, muuta kuin kuvaavan sanan edessä (esim. kuka tuo mies on). Toi tuo on varmaan joku murteellinen juttu, kun oon törmännyt siihen netissä, mutta tosi vaikea tottua siihen, varsinkin asiakielessä :d Odotan mielenkiinnolla, mihin tarina tästä jatkuu!