1. Kirje Tylypahkasta

Hänen aamunsa alkoi aika lailla samaan tapaan kuin kaikki aamut yli yhdentoista vuoden ajan. Adan avatessa verhot huoneen ikkunoiden edestä päästäen auringon valon huoneeseen ja alkaessa käymään päivän ohjelmaa läpi. Morenon perheen nuorin nousi sängystään, vaikka olisi toivonut voivansa nukkua edes hetken pidempään vielä. Hän antoi Adan avustaa itseään pukeutumisessa ja hiusten harjauksessa, jonka jälkeen lähti huoneesta. Suljettuaan huoneensa oven tyttö huokaisi hiljaa ennen kuin nosti selkänsä suoraksi ja lähti astelemaan kohti ruokasalia, jossa häntä todennäköisesti jo odoteltiin.

“Victoria”, kuului tunteeton ääni, kun tyttö astui sisälle huoneeseen. Isän katse oli yhtä tunteeton kuin tuon sanatkin. Äidin katseessa oli enemmän lämpöä, mutta tuo ei koskaan puhunut tyttärelleen isän läsnäollessa. Tytär laski katsettaan hivenen lähtiessään astelemaan huoneen halki kohti omaa paikkaansa pöydän ääressä. Isän ohi kulkiessa tuo yllättäen pysäytti lapsen ilmoittaen tuon saaneen postia. Kysyvänä katseen nostaessaan tyttö näki isänsä kädessä kuoren, jonka varmaankin jokainen velhokansaan kuuluva tunnisti - Tylypahkan kirje. Tytön itsehillintä petti ja hän hihkaisi innoissaan saaden osakseen erittäin jäätävän katseen ja käskyn käyttäytyä. Ja yhteen hihkaisuun hänen näkyvä innostuksensa jäi, vaikka hän olisikin tahtonut repiä kirjeen isän kädestä ja ulos kuorestaan. Sen sijaan hän odotti, että isä ojensi kuoren hänelle itse ja kävi vielä istumaankin omalle paikalleen ennen kuin avasi kuoren ja luki kirjeen läpi sallien itselleen ainoastaan pienen hymyn kohoamisen kasvoilleen. Hän pääsisi pois kotoa.

***

Iltapäivällä suurimpana keskustelunaiheena oli juurikin saapuneet kirjeet ja tuleva vuosi Tylypahkassa, kun eräs tyttökolmikko istui paviljongissa teellä. Ihan varmasti joku piti vahtia jossakin, joten he pyrkivät pitämään käytöksensä arvolleen sopivana. Viccy olisi toivonut voivansa tavata ystävänsä Jennyn kotona, jossa oltiin hivenen vapaampia käyttäytymisen suhteen.

“Mihin tupaan toivotte pääsevänne?” kysymys esitettiin ja vastaus oli yksimielisesti Luihuinen. Vaikkakin ainakin Viccyn osalta kyseinen vastaus oli valheellinen. Ei hän tahtonut olla luihuinen, mutta kyseessä oli vastaus, jota häneltä odotettiin. Vastaus, joka hänen tuli antaa, joten sen hän myös antoi. Ei hän tosin tiennyt mihin tupaan hän olisi oikeasti tahtonut. Rohkelikko olisi ehkä mukava, mutta ei hänellä olisi sellaista rohkeutta, että uskaltaisi niin pahasti uhmata isänsä tahtoa. Saati se, että hänen isänsä varmasti ottaisi hänet pois koulusta, jos saisi selville hänen edes haaveilevan paikasta Rohkelikon riveissä.

Tämän jälkeen keskustelu kääntyi opettajiin ja oppiaineisiin, joita he odottivat eniten. Viccy ja Emma olivat saaneet kuulla vanhemmilta sisaruksiltaan tarinoita opettajista ja jakoivat auliisti etenkin niistä kauhistuttavimmat kahdelle muulle. Viccy kertoili noille mielellään toinen toistaan kauheammista rangaistuksista, joita saisi sääntörikkomuksista. Vaikka todellisuudessa hänen tarinansa olivat suurimmaksi osaksi jopa veljen kertomaan verrattuna liioiteltua ja osa täysin oman mielikuvituksen tuotetta. Lapsesta saakka harjoiteltu ilmeettömyys tuotti kumminkin tulosta, eivätkä tytön kasvot paljastaneet hänen huijaustaan ennen kuin hän itse loi niille hymyn, joka kertoi toisille onnistuneesta huijauksesta.