Luku 1 - Syyskuun ensimmäinen

Luku 1 - Syyskuun ensimmäinen

Herään aamulla painavaan tunteeseen rinnassani, mikä ei ole hyvä merkki. Kyynelet pyrkivät silmiini, mutta räpyttelen ne raivokkaasti pois. Näin on käynyt jokaisena syyskuun ensimmäisenä päivänä viimeiset kuusi vuotta. Unessani näin äidin saavan sydänkohtauksen, ja lopulta heräsin, kun hän kaatui tuolilta lattialle elottomana.

Kello on vasta kuusi, mutta nousen ylös ja vedän ylleni mustan liehuvan mekon, joka ulottuu melkein nilkkoihin. Käytän sitä vain jästien silmien alla, muuten käytän turvallista kaapua. Näen kokovartalopeilistä itseni, sotkuiset hiukset ja meikittömät kasvot. Silmät näyttävät liian turvonneilta ja väsyneiltä. Ne muistuttavat minua äidistä, sillä näen joka päivä samat pyöreät, vihreät silmät takan päällä kehyksissä.

Alakerrassa näen isän istumassa keinutuolissa äidin kuva sylissään. Siinä ollessaan hän näyttää vanhemmalta kuin onkaan, ainakin seitsemänkymppiseltä viisikymppisen sijaan. Tömistelen viimeiset portaat alas, jotta isä varmasti kuulee tuloni. Hän nostaa surulliset kasvonsa ja laskee kuvan nopeasti kädestään.

”Huomenta”, hän murahtaa minulle jäykästi, mutten viitsi vastata. Talomme päällä tuntuu olevan synkkä varjo, joka ei ikinä hälvene. Mielenikin on synkkä, vaikka aamuauringon valo tulvii muutamista ikkunoista sisään.

Laahustan hitaasti keittiöön, jonka raskas sisustus tuntuu vastenmieliseltä. Värit ovat painavia, tummanruskea ja musta koristavat huonekaluja. Pöydällä on värikkäitä kukkia, jotka Bettina toi eilen mukanaan. Hän ja Mikhael jäivät perheineen yöksi meille – se tarkoittaa, että ainoastaan äiti puuttuu paikalta. Paino sydämelläni hellittää hieman, kun ajattelen Lidiaa, Igoria ja Marinockhia. Mari on Bettinan suloinen kolmikuinen vauva, ja Lidia sekä Igor Mikhaelin kolme- ja yksivuotiaat lapset.

Kaapin ovi on taas jumissa, eikä se aukea, vaikka riuhdon sitä kaikin voimin. Turhautuneena lasken kädet viileälle pöytätasolle ja annan parin kyynelen tippua poskelle.

Kun kuulen takaani Bettinan pehmeät askelet, säpsähdän, ja pyyhin kiireesti poskeni kädenselkämykseen. Pahaksi onnekseni ehdin laittaa jo meikkiä, ja näen mustan ripsivärin kädessäni. Sätin mielessäni itseäni itkemisestä, mutta käännyn vastahakoisesti Bettinaan päin ja yritän hymyillä, vaikka se muistuttaa enemmän irvistystä. Bettinan kasvoilla on myötätuntoinen hymy, ja hän kuiskaa minulle:

”Isä nukkuu olohuoneessa, hän valvoi taas koko yön.” Arvostan sitä, että hän jättää tuhruiset kasvoni huomioimatta, ja avaa vaivattomasti jumissa olevan kaapin. Bettina ei ensisilmäyksellä näytä siskoltani, vaikka kasvonpiirteissämme on yhtäläisyyksiä. Silmämme ovat samat, mutta hän on perinyt äidin tummat hiukset, jotka ovat sotkussa yön jäljiltä. Toisin kuin minä, hän ei vaivaudu ehostamaan itseään millään tavalla aamuisin. Kun hän on meillä, heti sängystä noustuaan hän tulee keittiöön, jossa minä hyvin luultavasti olen. Äidin kuoltua, kun olin lähes viisivuotias, Bettinasta tuli minulle kuin äiti. Suhteeseemme tuli särö, kun hän muutti pois kotoa ja meni naimisiin Danielin kanssa. Daniel on mukava jästi, mutta olen hänelle vähän vihainen, sillä olisin halunnut pitää Bettinan kokonaan itselläni. Kun Mari syntyi, minusta tuntui kuin Bettina olisi taas viety kauemmaksi minusta. Koko kesän aikana hän on vieraillut meillä vain kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla hän viipyi viikon, mutta tällä kerralla hän tuli meille vasta eilen. Olen siitä vihainen hänelle, koska tänään minun pitää lähteä takaisin Tylypahkaan.

Näen vessan peilistä kasvoni, joissa on nyt uusi kerros meikkiä. Musta rajausväri tekee minusta vaikeammin lähestyttävän, ja läheisyys on viimeinen asia, mitä toivon tänään. Kunhan pääsen turvallisesti Tylypahkaan, kaikki on hyvin. Siellä voin kertoa kesästäni kaikki synkimmätkin yksityiskohdat parhaille ystävilleni, Rosalynille ja Judylle. Se varjopuoli kaikessa kyllä on, että joudun kuuntelemaan viidesluokkalaisen idiootin, Bryantin, naljailua koulussa.

Innokas koputus kuuluu ovelta, ja Lidian hento ääni moittii minua:

”Anastia, olet ollut jo ihan liian kauan siellä. Tule jo pois, tai minä tulen sinne.” Naurahdan hiljaa ja avaan oven. Lidia ei osaa sanoa Anastasia, hän kutsuu minua Anastiaksi, ja toisin kuin kenen tahansa muun kohdalla, en välitä siitä, vaan hymyilen pienelle tytölle. Lidia ottaa minua kädestä, ja tunnen hänen sileiden, paksujen sormien puristavan omistani tunnon pois. Joudun kumartumaan vähän, jotta lyhyt veljentyttöni saa kunnolla pidettyä kiinni kädestäni. Hänen paksut, mustat kiharansa heilahtelevat askelten tahdissa, ja pulleat posket näyttävät hellyttäviltä.

Hetken epäröityäni nostan kevyen tytön kömpelösti syliini, sillä hän on toivottoman hidas portaissa. Aluksi toisen ihmisen ruumis omaani vasten tuntuu epämiellyttävältä, mutta muutaman askelen päästä rentoudun, kun tunnen Lidian tutun lämmön.

”Älä lähde taas pois”, hän sanoo yhtäkkiä herttaisessa äänessään surullinen häivähdys. Nostan katseeni yllättyneenä, ja melkein liikutun, kun hän katsoo minua siniharmaat silmät suurina. En tiedä mitä vastaisin, joten kohautan vain hartioitani ja mutisen:

”Minun on pakko.” Lidia hautaa kasvonsa olkapäähäni ja roikottaa jalkojaan niin, että minun on yhtäkkiä raskasta kantaa häntä.

Kun näen muut olohuoneessa, lasken hänet äkkiä maahan ja silottelen rypyt mekostani.

”Tulithan sinä vihdoin, minun täytyi lähettää Lidia hakemaan sinua”, Mikhael nauraa iloisesti, mutta synkän katseeni huomatessaan hän lisää kiireesti, ”Mutta ei se haittaa, tämä on tärkeä aamu.” En ole aivan samaa mieltä hänen kanssaan, tämä sama aamu toistuu joka vuosi, eikä siinä enää ole mitään ihmeellistä. Me vain kokoonnumme kaikki kotiimme, ja sitten lähdemme junalla kohti Tylypahkaa. Minun mielestäni junassa on pikemminkin vähän tylsää, ja se vie melkein koko päivän. Sen sijaan, että istun jäykkänä junassa, voisin lennellä luudallani ilmojen halki ja tuntea huumaavan vapauden tunteen.

Tänä vuonna pikkusiskoni Varya aloittaa ensimmäisellä luokalla Tylypahkassa. Tunteeni siitä ovat sekavat, sillä en haluaisi häntä häiritsemään minua, etenkin kun tiedän, että hän pääsee mitä luultavimmin Luihuiseen. Toisaalta pidän Varyasta vähän, enkä jaksa enää kuunnella hänen marinaansa siitä, että hän on ainoa, joka ei pääse Tylypahkaan.

Istun ruokapöydässä ja tuijotan lautastani kovettuneilla kasvoilla. Mielessäni pyörii Lidian sanat, enkä saa niitä työnnettyä syrjään, vaikka kuinka yritän. Tietenkään minun ei olisi pakko mennä Tylypahkaan takaisin, mutta minä haluan. Siellä ovat ystäväni ja huispausjoukkue, enkä uskalla edes ajatella, mitä seurauksia sillä olisi. Saisinkohan enää ikinä taikoa?

”Anastia, mikset sinä syö?” Lidia kysyy vierestäni katsoen minua viattomilla silmillään. Otan haarukan käteeni tietoisena siitä, että kaikki ovat kääntyneet katsomaan minua. Tökkään haarukkani keitettyyn porkkanaan ja tungen sen suuhuni. En saa pureskeltua sitä kunnolla, sillä se on mauton ja niljakas. Taistelen itseni kanssa, etten sylkäisisi sitä Lidian ja Igorin edessä, vaikka kuinka tekisi mieli.

”Saitko hyviä arvosanoja V.I.P. -kokeista?” Bettina kysyy minulta ystävällisesti. Näen taas punaista, sillä Mikhael oli perheineen meillä, kun pöllöt tulivat, mutta Bettina oli kotonaan uuden, rakkaan perheensä kanssa. Pakottaudun nielaisemaan porkkanan ja kaivan taskustani palloksi rypistetyn paperin. Avaan sen ja katson lappua, jossa on todiste siitä, miten surkea olen.

Ennustus: K

Loitsut: U

Muinaiset riimut: K

Muodonmuutokset: K

Pimeyden voimilta suojautuminen: O

Taikajuomat: U

Taikuuden historia: H

Tähtitiede: S

Yrttitieto: S

Ojennan sen Bettinalle sanaakaan sanomatta. Hänen kasvoistaan paistaa hienoinen pettymys, mutta hän hymyilee parhaansa mukaan ja sanoo:

”Hienoa, sait kaksi Upeaa!” Otan takaisin paperin, jota hän ojentaa minulle, ja jatkan synkkänä lautasen tuijottelua.