Vanhempien oppilaiden tuijotus tuntui korventavan pitkää ensiluokkalaisriviä. Se sai monet silottelemaan kaapunsa laskoksia ja haromaan hiuksiaan, mutta ei poistanut sitä tosiasiaa, että näytimme kaikki kerrassaan surkeilta. Litimärät vaatteemme pudottelivat vesipisaroita Suuren Salin kivilattialle, ja kasvoiltamme kuvastuivat mitä luultavammin jännitys ja pelko, jotka eivät varsinaisesti parantaneet tilannettamme.
Moni pelkäsi lajittelua. Olin kuullut sen äidiltäni, joka oli kuitenkin jättänyt kertomatta, miten se tarkalleen ottaen tapahtui. Aneluistani huolimatta hän oli suostunut ainoastaan lupaamaan, ettei se sattuisi, eikä olisi liian vaikeaa minulle.
Muiden ensiluokkalaisten ilmeistä pystyin päättelemään, ettei moni muukaan tiennyt, mitä meidän tulisi tehdä saadaksemme tietää tupamme. Jotkut hypistelivät hermostuneina taikasauvojaan, kun taas toiset näyttivät hokevan äänettömiä muistisääntöjä.
Se sai minutkin hieman levottomaksi, sillä tunsin oloni huonosti valmistautuneeksi. En osannut tehdä mitään, mistä voisi ehkä olla hyötyä tulevassa koitoksessa. Siispä päädyin vain katselemaan ympärilleni ja näyttelemään mahdollisimman tyyntä valitettavan huonolla menestyksellä.
Silloin huomioni kiinnittyi ikivanhan näköiseen suippohattuun, jonka meidät saliin johdattanut pikkuruinen velho oli nostanut eteemme nelijalkaisen jakkaran päälle. Se nimittäin näytti liikehtivän alustallaan kuin oikoakseen ryppyjään tai tehdäkseen oloaan mukavammaksi. Yhtäkkiä hatun lierin lähellä sijaitseva repeämä aukeni kuin suu ja se aloitti hilpeän laulun:
“Tuhatkunta vuotta takana on Tylypahkan tuvilla.
Voin kertoa, et’ helppoa ei ollut perustajilla.
Riitaa, toraa, eripuraa vuosisata kerrallaan.
Ei kukaan moista jaksaa voi ikuisesti ainakaan.
Nyt täytyy jälleen tavan mukaan tupiin teidät jakaa.
Niiden lähtökohdista vain rauhaa rakentakaa.
Siis annan teille vaihtoehdot, yhdessä kun pohditaan.
Löytyy paikka jokaiselle, jossain häntä kaivataan.
Rohkelikko urhoollinen omiansa opettaa:
“Voittaa voitte pelkonne, siis hengen eestä taistelkaa.”
Puuskupuh ei tavoittele suojateilleen kunniaa:
“Riittää, että ahkerasti muita aina auttaa saa.”
Korpinkynsi oppilaikseen viisaimmat vain halajaa:
“Ken uutta tietoa kaipaa, hän sitä tuvastani saa.”
Luihuinen tuo ovelimmat joukkoihinsa janoaa:
“Puhdas veri velhon suuren roskaväest’ erottaa.”
Miettikää nyt silti nuoret, mitä tämä tarkoittaa.
En suinkaan lajittelullani tahdo ystävyyttä karkottaa.
Ajakaa pois ennakkoluulot, juoruja nyt karttakaa.
Vahvin voima sillä on, ken toisia voi rakastaa!”
Laulun päätyttyä läpi salin raikuivat äänekkäät suosionosoitukset. Hattu näytti nauttivan saamastaan huomiosta ja kumarsi vuorotellen jokaiseen tupapöytään päin, kunnes taputukset alkoivat pikkuhiljaa vaimentua ja lopulta hiljenivät kokonaan. Silloin ääneen pääsi se pienikokoinen velho, joka oli tuonut meidät saliin.
“Minä olen professori Lipetit”, hän ilmoitti kitisevällä äänellä: “Ja vararehtorin ominaisuudessa minulla on kunnia avustaa lajitteluhattua tässä lajitteluseremoniassa. Luen siis nimenne tältä listalta, jolloin asetutte istumaan jakkaralle ja laitatte hatun päähänne.”
Lipetitin sanat saivat useimmat ensiluokkalaisista huokaisemaan helpotuksesta. Hatun sovittaminen ei kuulostanut kovinkaan vaikealta, varsinkin, kun olimme saaneet niin selkeät ohjeet. Ainut asia, mitä jäin vielä pohtimaan oli se, miten hattu päättäisi tupamme. Ei kai se sentään voisi vain arpoa niitä.
“Rubylie Anders”, professori Lipetitin ääni kantautui korviini keskeyttäen pohdintani.
Käänsin katseeni juuri parahiksi nähdäkseni, kuinka klassisen kaunis kultakiharainen tyttö asteli arvokkaasti lajitteluhatun luo ja pani sen päähänsä. Hänen tummat silmänsä peittyivät hatun lierin alle, kun hän istahti jakkaralle odottamaan sen päätöstä.
“KORPINKYNSI!” lajitteluhattu huusi niin kovaa, että koko sali varmasti kuuli sen.
Rubylie nousi, laittoi hatun takaisin paikoilleen ja lähti kävelemään kohti hurraavaa Korpinkynnen pöytää, missä monet oppilaat olivat nousseet seisomaan nähdäkseen uuden tupatoverinsa.
“Ocean Atkins”, Lipetitin kitisevä ääni sai itsevarman näköisen tummaihoisen tytön erkanemaan rivistä ja asettumaan lajiteltavaksi.
“LUIHUINEN!” hattu ilmoitti, jolloin Ocean sai osakseen hurraa-huutoja ja aplodeja oman tupansa pöydästä.
Hän käveli suoraan itsensä näköisen hieman vanhemman pojan luo ja tämä onnitteli häntä tavalla, josta tiesin heidän olevan sisaruksia.
“Gordon Beeberry.”
Poika, jolla oli pellavanvaaleat hiukset, hymyili hermostuneesti suunnatessaan kohti jakkaraa. Hänet lajiteltiin nopeasti Puuskupuhiin, ja kuulin, kuinka hän huokaisi helpotuksesta päästessään pois yleisön edestä.
“Shadow Brittle.”
Kalpeasta, miltei valkotukkaisesta pojasta tehtiin pienen harkinnan jälkeen Luihuinen. Tämän jälkeen tuli Curtis Cottonin vuoro ja Gordon sai hänet seurakseen Puuskupuhien pöytään.
“Torrey Cyrrel.”
Pystyin heti arvaamaan, mihin Torrey lajiteltaisiin, joten en yllättynyt vähääkään, kun hattu huusi:
“ROHKELIKKO!”
Vasemmanpuoleisesta pöydästä hurrattiin kovaäänisesti.
Hetken aikaa annoin salin äänimaailman vain valua korviini ja kuuntelin kaikuja, jotka kimpoilivat sen ikivanhoista kiviseinistä. Sitten kuulin kuitenkin tutun nimen, joka sai minut keskittymään jälleen seremoniaan.
Katselin jännittyneenä, kun Lorraine Einsworth istuutui jakkaralle lajitteluhattu päässään ja puristi kätensä yhteen rystyset valkoisina. Nostin peukaloni pystyyn ja toivoin, että hattu kuuntelisi hänen mielipidettään tupaa valitessaan.
“KORPINKYNSI!”
Lajitteluhattu toteutti Lorrainen toiveen ja tämä sai osakseen tavallista kovaäänisemmät suosionosoitukset. Tupansa pöydässä istuessaan hän näytti onnelliselta ja rennolta, enkä voinut olla huomaamatta, että hän oli selvästikin päässyt kaltaistensa pariin.
“Ciara Hallon.”
Innokkaan näköinen lyhyt tyttö, jolla oli pähkinänruskeat hiukset, pinkaisi nopeasti sovittamaan hattua. Hänestä tehtiin rohkelikko, minkä jälkeen tuli Harmonyn vuoro saapua lajiteltavaksi.
Huomasin, että vaaleanpunatukkainen tyttö keräsi paljon katseita ja jotkut jopa huutelivat hänelle törkeyksiä, mutta hän kesti ne urhoollisesti ja keskittyi olennaiseen.
“ROHKELIKKO!”
Harmony kääntyi minuun päin ja muodosti huulillaan sanat “terveisiä Bellille” ennen kuin hän lähti jatkamaan kohti tupansa pöytää. Minä nyökkäsin ja hymyilin hänelle yhteisymmärryksen merkiksi, mutten tiennyt, pääsisinkö toimittamaan hänen viestiään perille.
Bell oli jäänyt matka-arkkuuni, kun olin lähtenyt junasta, enkä osannut sanoa, mitä arkuille oli sen jälkeen tapahtunut.
“Hamish Kompton.”
Hermostunut vihreäsilmäinen poika, jonka olin tavannut ylittäessämme Mustajärveä, lajiteltiin Korpinkynnen tupaan. Hänen jälkeensä tuli Graham Krecteckerin vuoro istahtaa jakkaralle ja sovittaa lajitteluhattua. Tällä kertaa hattu mietti tavallista kauemmin, ennen kuin julisti pojan kuuluvan Luihuiseen.
Jäin pohtimaan, miksi hattu oli tehnyt päätöksensä hitaammin kuin muiden oppilaiden kohdalla, mutten keksinyt ainuttakaan hyvää syytä. Ehkä sen aivot olivat vain hetkeksi lakanneet toimimasta. Olikohan sillä edes aivoja. Vai oliko Graham vain vaikea tapaus. Sellainen, josta ei tiennyt, oliko hän lintu vai kala.
“Tierra Otterberg”, kuulin Lipetitin lukevan nimilistalta.
Hätkähdyttävän kaunis sulavaliikkeinen tyttö, jolla oli platinanvaaleat pitkät hiukset, istuutui jakkaralle lajiteltavaksi.
“LUIHUINEN!”
Tierran kasvoilla välähti sekunnin murto-osan ajan julma hymy, joka kuitenkin haihtui ennen kuin monikaan ehti huomata sitä.
“Fleming Pittaway-Smith.”
Katselin vieläkin Tierraa, joten säpsähdin, kun vieressäni seisonut pitkä silmälasipäinen poika poistui rivistä ja kompuroi jakkaran luo. Hän pani hatun päähänsä, ja se huusi miltei välittömästi:
“KORPINKYNSI!”
“Luella Pupplett.”
Pitkä tummatukkainen tyttö, jonka olimme pelastaneet järvestä, astui esiin silotellen hiuksiaan miltei raivokkaasti. Hän istahti jakkaralle hattu päässään ja sai pian kuulla sen huutavan:
“LUIHUINEN!”
Sitten vuorossa oli tummaihoinen ruskeasilmäinen poika nimeltään Ingram Rheinheart. Hänet lajiteltiin Rohkelikkoon, minkä jälkeen Delta Rouberysta tehtiin puuskupuh.
“Lotus Sailor.”
Kuulin oman nimeni kaikuvan odottavassa salissa ja tunsin jännitykseni kasvavan valtavaa vauhtia joka askelella matkallani lajitteluhatun luo.
Istuutuessani jakkaralle pystyin näkemään, kuinka koko sali tuijotti minua ennen kuin hattu valahti silmilleni niin, etten nähnyt enää mitään.
“Hmm”, kuulin hiljaisen äänen, jonka huomasin hetken kuluttua tulevan lajitteluhatusta: “Harvinaisen selvä tapaus, sanoisin.”
En aivan ymmärtänyt, mitä hattu sillä tarkoitti, ennen kuin se tarkensi:
“Mietimme siis nyt yhdessä tupaasi, tyttöseni. Näen, että sinulla on kultainen sydän.”
Menin aivan hämilleen. Täytyikö minunkin siis osallistua tupani valintaan. Olin luullut, että se olisi ainoastaan lajitteluhatun päätettävissä.
“Ei, ellet välttämättä halua”, hattu vastasi ääneen lausumattomaan kysymykseeni: “Onko sinulla toiveita, vai kerronko vain koko koululle, mihin itse sinut laittaisin?”
Pudistin päätäni melkein pudottaen hatun lattialle. En ollut edelleenkään keksinyt, mihin minut voitaisiin lajitella.
“Siinä tapauksessa”, hattu aloitti: “Voin kertoa, että sinulla on vielä paljon opittavaa itsestäsi. Siihen asti, tupasi olkoon PUUSKUPUH!”
Kuulin, kuinka kovaääniset suosionosoitukset alkoivat kaikua läpi salin ja kiirehdin ottamaan lajitteluhatun pois päästäni.
Se oli kuitenkin virhe. Sokaistuin saman tien salissa leijailevien kynttilöiden kirkkaudesta ja jouduin siristelemään silmiäni matkalla uuden tupani pöytään, missä ystävälliset kasvot ja iloiset hymyt ottivat minut lämpimästi vastaan.
Istuuduin häkeltyneen huojentuneena, mutta onnellisena aikaisemmin lajitellun tummaihoisen tytön viereen ja kuulin, kuinka tämä esitteli itsensä Avarellaksi. Hän puhui erikoisella aksentilla, jonka kaltaista en ollut kuullut koskaan aikaisemmin ja hänen hymynsä oli mitä valloittavin.
Käännyimme yhdessä seuraamaan vielä jäljellä olevien ensiluokkalaisten lajittelua ja valmistauduimme taputtamaan, mikäli saisimme uusia tupatovereita.
“Peyton Tiggary.”
Tummakiharainen tyttö, jonka kasvoilla oli mitäänsanomaton ilme, asettui jäykästi istumaan jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä. Hänestä tehtiin luihuinen, minkä seurauksena kuulin epävireisen hurraa-huutojen kuoron kohoavan viereisestä pöydästä.
“Sienna Undwood.”
Pieni vaalea tyttö kiirehti lajiteltavaksi näyttäen yhtä aikaa pelokkaalta ja innostuneelta.
“KORPINKYNSI!”
Sienna miltei juoksi uuden tupansa pöytään ja sai pian seurakseen tummahiuksisen pojan nimeltä Wilder Utterbury. He vaikuttivat tuntevan toisensa entuudestaan, mutta olivat liian eri näköisiä ollakseen sukulaisia.
“Poesy Velvetter.”
Kukaan ei liikahtanutkaan. Rivissä seisovat lajittelemattomat ensiluokkalaiset vilkuilivat toisiaan kysyvästi, ja saivat osakseen entistä enemmän muiden oppilaiden tuijotusta.
“Poesy Velvetter”, Lipetit toisti hieman kuuluvammalla äänellä saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastausta.
Hän silmäili nopeasti oppilaslistaansa kuin laskien jäljellä olevia nimiä. Sitten hän vilkaisi muutamaan oppilaaseen huvennutta ensiluokkalaisriviä ja kipitti opettajien pöydän taakse keskustelemaan ankaran näköisen naisen kanssa.
Seurasin huolissani opettajien korokkeen tapahtumia vilkuillen välillä levottomasti ympärilleni. En tiennyt mitä oli tapahtunut, eikä kukaan muukaan näyttänyt tietävän yhtään enempää. Tupapöydissä istuvat oppilaat supisivat keskenään ja kyselivät joka puolella samoja kysymyksiä.
Myös Avarella kumartui lähemmäs minua ja kuiskasi kauhunsekaista järkytystä äänessään:
“Luuletko, että hän on voinut hukkua järveen?”
En osannut vastata, joten kohautin vain olkapäitäni. Kaikki oli mahdollista ja se puistatti minua. Mitä tahansa oli voinut tapahtua ja milloin tahansa, enkä minä voinut tietää, oliko Poesy edes noussut veneisiin kanssamme. Hänhän oli voinut kadota vaikka juna-asemalla tai jo junassa.
Opettajien pöydän kiivas keskustelu näytti päättyneen, sillä ankaran näköinen nainen kääntyi puhumaan meille oppilaille.
“Tahdon ilmoittaa, ettei ole mitään syytä panikoida”, hän julisti tiukasti, mutta rauhoittavasti: “Nyt näyttää siltä, että neiti Velvetter ei syystä tai toisesta ole saapunut Tylypahkaan sovitun aikataulun mukaisesti. Professorit Hagrid ja Sulasilmiö selvittävät parhaillaan hänen olinpaikkaansa. Pyydän teitä pysymään rauhallisina ja jatkamaan elämäänne mahdollisimman normaalisti.”
Naisen sanoja seurasi hetken hämmästynyt hiljaisuus, jonka jälkeen oppilaiden välinen kuiskailu jatkui hieman entistä kovaäänisempänä.
Myös minä käännyin neuvottomana Avarellan puoleen.
“Tiedätkö kuka hän on?” kysyin pienellä äänellä: “Tarkoitan siis, että oletko tavannut häntä? Vaikka junassa tai Viistokujalla tai... jossain?”
Avarella pudisti tummakiharaista päätään mietteliään näköisenä.
“Minä olen”, kuului hiljainen ääni hänen toiselta puoleltaan.
Puhuja oli Delta, pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli haalean siniset silmät. Hän nojautui lähemmäs meitä kertomaan tarinaansa, mutta Lipetitin ääni keskeytti hänet.
“Jatkamme vielä tämänvuotisen lajitteluseremonian loppuun asti”, mies ilmoitti muodollisesti: “Seuraavaksi Montgomery Wahlrose.”
Poika, jolla oli tumma iho ja pitkät hiukset, istuutui sovittamaan lajitteluhattua, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota.
Montgomery lajiteltiin Korpinkynteen, ja hän näytti hyvin pettyneeltä saadessaan vain hyvin vaisut suosionosoitukset uusilta tupatovereiltaan, jotka eivät enää keskittyneet lajitteluun.
Saman kohtalon jakoivat myös muut viimeisten joukossa lajiteltavat, ja kun Alder Whipple, viimeinen ensiluokkalainen lopultakin pääsi istuutumaan Rohkelikon pöytään, kaikki olivat silminnähden helpottuneita. Enää ei tarvinnut yrittää keskittyä seremoniaan, joka oli menettänyt merkityksensä, kun Poesyn poissaolo oli huomattu.
- Kuvailit hyvin eläväisesti muiden ensiluokkalaisten tuntemuksia ja sitä hermostuneisuutta, kun kukaan ei tiennyt, mitä olisi vastassa.
- Lajittelu alkoi mielenkiintoisella lajitteluhatun laululla, joka oli hyvin keksitty ja jopa koskettava hyvällä tavalla (tai sitten olen vain liian stressaantunut omassa elämässä, että kaikki tuntuu itkettävän...).
- Pelkästä lajittelusta oli mielestäni ihan mielenkiintoista lukea ja yhden oppilaan puuttuminen oli jännittävää. Asiaa ihmeteltiin juuri sopivasti ja pahinta peläten, mahtavaa!
Saat tarinastasi 32 kaljuunaa, 14 kaljuunaa, 5 sirppiä ja 9 sulmua!