“Mutta Lotus, minä tahdon mukaan”, Bluebell aneli.
Hän istui risti-istunnassa petaamattoman pylvässänkyni päällä, kasvoillaan ethän-raaski-kieltäytyä -ilme ja hypisteli käsillään orvokinsinisen kaapunsa helmaa.
Huokaisin. Olin selittänyt Bellille sen aamun aikana jo ainakin sata kertaa, miksei hän voisi lähteä mukaani oppitunneille, mutta siitä huolimatta tämä jatkoi edelleen kärttämistään.
“Tajuatko, että kun kaikki näkevät sinut siellä, sinut lähetetään heti paikalla kotiin”, yritin pitää ääneni rauhallisena, vaikka aloinkin pikkuhiljaa hermostua.
“Ei lähetetä, jos he eivät tunnista minua”, Bell intti: “Minä voin naamioitua oppilaaksi.”
Pudistin turhautuneena päätäni. Tämäkin keskustelu oli jo käyty useampaan otteeseen.
“Sanoinhan jo, että sinä olet aivan liian pieni”, tuhahdin kyllästyneesti: “Tiedäthän sinä itsekin, että kaikki täällä ovat paljon isompia kuin sinä.”
“Eivät kaikki”, Bluebell tokaisi napakasti: “Sinähän kerroit minulle siitä pikkuisesta miehestä, joka luki nimiä listalta.”
Hän katsahti minuun moittivasti, niin kuin aina unohtaessani jotain hänen mielestään olennaista.
“Niin, mutta professori Lipetit on sentään aikuinen, sinä et”, puuskahdin ja otin muutaman askelen ovea kohti: “Joten sinun täytyy pysyä täällä ja odottaa, että minä palaan, ymmärrätkö?”
Bellin vastalauseet hukkuivat avautuvan oven narinaan ja Avarellan ääneen.
“Lotus, minä olen pahoillani, mutten voi pidätellä muita täällä enää kauempaa, sinun on nyt pakko tulla, tai me myöhästymme kaikki”, hän selitti nopeasti kuulostaen hieman hengästyneeltä.
Hänen katseensa kiersi pyöreän makuusalin läpi käväisten jokaisessa puoliksi seinään upotetussa pylvässängyssä ja pysähtyi sitten edelleen minun vuoteellani istuvaan Belliin.
“Vieläkö hän tuottaa hankaluuksia?” Avarella kysyi matalalla äänellä.
“Kyllä tämä tästä”, mutisin puoliääneen yrittäen vakuuttaa enemmän itseäni kuin Avarellaa.
Sitten käännyin jälleen sisareni puoleen.
“Me lähdemme nyt”, sanoin mahdollisimman napakasti: “Hauskaa päivää. Nähdään lounaan jälkeen, tuon sinulle sieltä jotain hyvää.”
Lähdin kävelemään hieman epävarmana kohti ovella odottelevaa Avarellaa, kun kuulin vielä Bellin äänen ja pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan hänen sanojaan:
“Nähdään, Lotus.”
Tytön äänessä oli lohduton sävy, joka teki minut pohjattoman surulliseksi. Yritin kuitenkin peittää sen näennäisen rauhallisuuden alle, kun käännyin vilkuttamaan sisarelleni ennen kuin kiipesin ulos huoneen pyöreästä oviaukosta.
“Ei se sinun vikasi ole”, Avarella sanoi myötätuntoisesti, kun kävelimme tunnelimaista soihduin valaistua käytävää pitkin kohti oleskeluhuonetta: “Kyllä Bell vielä ymmärtää, että ajattelet vain hänen parastaan.”
“Olisipa tuo totta”, hymähdin vaisusti: “Bell oli niin onnellinen eilen, kun sinä olit paikalla vahtimassa häntä.”
“Mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kun se hössöttävä matami määräsi minut vuodelepoon, vaikka kaikki muut pääsivät aloittamaan opiskelun?” Avarella naurahti, mutta hänen äänestään paistoi hienoinen harmitus siitä, että hän oli missannut ensimmäisen koulupäivänsä vilustumisen vuoksi.
“Ei kun oikeasti kiitos”, sanoin painokkaasti samalla kun astuimme hämärästä käytävästä oleskeluhuoneen valoon: “En tiedä, miten olisin selvinnyt eilisille tunneille ilman sinua.”
Kaikki Puuskupuhin ensiluokkalaiset odottivat meitä koululaukkuineen oleskeluhuoneen oven edustalla. He olivat kerääntyneet levottomasti liikehtiväksi massaksi valvojaoppilaidemme Tamara Hallonin ja Hiram Mahoneyn ympärille ja juttelivat keskenään niitä näitä vilkuillen välillä Tamaran kaulassa riippuvaa kullanväristä kelloa.
“No, mistä se kirja löytyi”, Tamara kysäisi hyväntuulisesti, kun pääsimme muun joukon luo.
“Mikä kirja?”
Vilkaisin Avarellaa, joka hymyili minulle anteeksipyytävästi.
“Kerroin muille, että olet hukannut pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjasi”, hän mutisi hiljaa.
Nyökkäsin.
“Öö... joo. Unohdin, että olin pakannut sen laukkuuni jo eilen illalla”, keksin nopeasti.
Tamara hymyili ystävällisesti ja sai minut punastumaan syyllisyydentunnosta.
“Kaikkihan ne joskus unohtavat”, hän lohdutti kirkkaanvihreät silmät ymmärtäväisesti tuikkien: “Tästä tuleekin mieleeni eräs kerta, kun olin kolmannella luokalla ja meillä oli vaihto-oppilaita Mahoukotorosta ja minä unohdin kokonaan, että...”
“Säästä tarinasi myöhemmäksi, Tamara”, Hiram keskeytti hymyillen ja lähti määrätietoisesti johtamaan joukkoa ulos oleskeluhuoneen pyöreästä oviaukosta: “Me myöhästymme kaikki, jos jäämme tänne kuuntelemaan sinun muistelmiasi.”
“Taidat olla oikeassa”, Tamara nyökkäsi pojalle, mutta jatkoi kuitenkin taas pian: “Ja myöhästymisestä tuleekin mieleen, kuinka meinasin kerran jäädä kokonaan pois eräältä ennustuksen tunnilta sillä verukkeella, että kaverini oli edellisellä kerralla ennustanut, että myöhästyisin...”
Tytön puhetulva jatkui läpi koko kävelymatkan ja ennen oikean luokkahuoneen löytymistä saimme kuulla vielä pitkän selostuksen eräästä yrttitiedon tunnista, jolloin hän oli räjäyttänyt keltatahramon palon ja saanut sen tahmeaa mahlaa suoraan kasvoilleen.
“Kesti kokonaisen viikon, ennen kuin matami Pomfrey sai viimeisetkin mahlanrippeet irti naamastani”, Tamara lopetteli viipyillen luokan ovella, kunnes olimme kaikki löytäneet paikkamme puolikaaren muotoon asetetuissa paripulpeteista.
Hän laski meidät pikaisesti katseellaan ja hymyili sitten rohkaisevasti ennen kuin poistui paikalta jättäen meidät oman onnemme nojaan.
“Ovi kiinni”, kylmä naisääni komensi napakasti heti, kun valvojaoppilaat olivat ehtineet pois näkyvistä.
Koko luokka hiljeni. Näin, kuinka pieni ruskeasilmäinen poika nousi ylös ja otti muutaman epävarman askelen ovea kohti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt hipaistakaan sitä, ennen kuin se pamahti kiinni kumeasti paukahtaen.
“Kiitos, herra Spoplett”, ääni jatkoi: “Mutta en muista pyytäneeni sinua nousemaan. Istu alas.”
Poika istuutui vapisten ja alkoi pälyillä ympärilleen etsien äänen lähdettä, niin kuin kaikki muutkin huoneessa olijat näyttivät tekevän.
Myös minä kiersin katseellani kulmikkaan ympyrän muotoista huonetta. Sen seinät, lattia ja katto olivat yltä päältä peilien peitossa, ja pulpettien muodostaman puoliympyrän keskellä seisoi suuri sirorakenteinen kuvastin.
“Tämä on upeaa”, huokaisin vieressäni istuvalle Avarellalle.
Keskityin täysin katselemaan tuhansia heijastuksia itsestäni ja säikähdin, kun kylmä ääni vastasi minulle:
“Eikö vain olekin, neiti Sailor.”
Tunsin, että häpeän puna nousi kasvoilleni, kun näin useiden silmäparien kääntäneen tuijotuksensa minuun. Miksi ihmeessä piti käydä näin? Eihän minun ollut ollut tarkoitus kuuluttaa mielipiteitäni koko luokalle.
Pakottauduin näyttelemään mahdollisimman normaalia ja tuijottamaan suoraan eteeni yrittäen keskittyä kaikkeen muuhun paitsi tapahtuneeseen. Mielessäni vilisivät kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin keinot kadota näkymättömiin, kun huomasin silmäkulmastani liikettä ja käänsin katseeni sen suuntaan.
Henkäisin kuuluvasti. Huoneen keskellä olevasta peilistä näytti työntyvän esiin käsi. Sitten toinen. Räpyttelin silmiäni luullen vain kuvittelevani kaiken, kunnes ihmishahmo astui kokonaan ulos peilistä ja sai miltei koko luokan haukkomaan henkeään.
Hän oli pienikokoinen laiha noita, jolla oli kesyttömän näköiset mustat hiukset ja kalpea arpien kirjoma iho. Naisen kaapu oli pikimusta ja lyhyt ja sen alla hänellä oli erittäin synkänvärinen mekko, joka laahasi maata hänen kävellessään. Kaikkein silmiinpistävintä oli kuitenkin se, että hänellä oli päässään vain yksi silmä.
“Huomenta”, hän sanoi samalla kylmällä äänellä, jonka olimme kuulleet aikaisemminkin: “Olen professori Sulasilmiö, teidän pimeyden voimilta suojautumisen opettajanne. Älkää suotta pelätkö minua. Pelätkää sitä, minkä laitan teidät kohtaamaan.”
Viimeiset sanat saivat minut tuntemaan kylmiä väristyksiä selkäpiissäni. Enkä varmasti ollut ainut. Näin monien vetäneen tuolejaan loitommaksi professori Sulasilmiöstä, ja Spoplett-niminen poika näytti siltä, että saattaisi purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
Ennen kuin ehdimme kunnolla toipua järkytyksestämme, professori jatkoi puhettaan.
“Minun täytyy valitettavasti muuttaa istumajärjestystänne heti alkuun. Olkaa hyvät ja vaihtakaa paikkoja niin, että ette istu omien tupatovereidenne vieressä”, vaikka naisen sanat olivat sinänsä kohteliaat, hänen äänensävynsä teki niistä automaattisesti käskyjä.
Tähän asti olimme istuneet tiiviisti vierekkäin omien tupalaistemme kanssa ja vain vilkuilleet välillä toisella puolella luokkaa istuskelevia luihuisia. Nyt nousin kuitenkin hieman vastentahtoisesti seisomaan ja siirryin tavaroineni ennestään tyhjään paripulpettiin, johon sain pian seurakseni tummakiharaisen luihuistytön.
Tyttö loi minuun yhden ainoan hivenen halveksivan katseen ja siirsi sitten tuolinsa niin kauas minusta kuin vain oli mahdollista.
Yritin olla välittämättä hänen torjuvasta suhtautumisestaan ja käännyin sen sijaan katselemaan ympärilleni nähdäkseni, miten Avarellalle oli käynyt. Hän oli saanut vierustoverikseen vaaleaihoisen tytön, jonka paksut platinanvaaleat hiukset oli kammattu taidokkaaksi nutturaksi niskaan. Tyttö näytti etäisesti tutulta. Olin varmaankin nähnyt hänet lajitteluseremonian aikana.
“Seuraavaksi voisimme siirtyä päivän aiheeseen”, professori Sulasilmiö keskeytti pohdiskeluni hyisellä äänellään: “Käsittelemme tänään pahuutta. Osaako joku teistä kertoa, mitä pahuus on?”
Kukaan ei viitannut. Tuijotimme kaikki pelokkaasti toisiamme ja ainakin minä toivoin, että joku avaisi suunsa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
“Siinä tapauksessa”, professori jatkoi hetken painostavan hiljaisuuden jälkeen: “Kysyn sinulta, neiti Wenbourne. Olen varma, että osaat valaista asiaa monille heistä, joille tämä on vielä jäänyt epäselväksi. Kerro siis meille, mitä pahuus on.”
Hän osoitti sanansa kulmikaskasvoiselle tytölle, jolla oli paljon pisamia. Tyttö epäröi hetken ja alkoi sitten puhua heiveröisellä äänellä:
“Pahuus on... kaikkea sitä mikä on väärin. Kun... tehdään tahallaan jotain, mikä... satuttaa toista.”
Hän painoi katseensa maahan näyttäen siltä, että haluaisi hautautua opiskeluvälineidensä taakse piiloon muiden katseilta.
“Hyvä, jatka”, professori Sulasilmiö kuitenkin komensi “Kertoisitko meille jonkin esimerkin?”
Tytön ei auttanut muu kuin jatkaa.
“Jos vaikka... tappaa jonkun”, hän ehdotti ääni täristen.
“Hyvä”, professori myönsi: “Viisi pistettä Luihuiselle vastauksistasi, neiti Wenbourne, vaikka minun täytyykin tarkentaa, että aina tappaminenkaan ei ole pahuutta.”
Hän tuijotti tyttöä tiukasti ainoalla silmällään, kunnes tämä nyökkäsi vaisusti ja peitti kasvonsa käsillään.
Minä silmäilin professori Sulasilmiötä valtavan hämmennyksen vallassa. Jos tappaminen ei ollut pahuutta, niin mikä sitten? Nainen ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan sitä, vaan alkoi sen sijaan kertoa:
“Tässä oppiaineessa sukellamme asioihin, jotka ovat tuhat kertaa pahempia kuin kuolema. Kohtaamme pahuutta, jollaista teidän ei muulloin olisi mahdollista kohdata. Saatte tilaisuuden nähdä asioita, joista kukaan ei ole koskaan palannut meille kertomaan. Käyttäkää kuitenkin tilaisuutenne hyvin. Jos joku teistä hölmöilee näillä tunneilla, voi olla, että se on hänen viimeinen tekonsa.”
Tärisin pelosta. Mikä voisi olla pahempaa kuin kuolema? Ja täytyisikö meidän oikeasti kohdata jotain sellaista. Se tuntui epätodelliselta. Mitä varten meidän täytyisi oppia pahuudesta? Kaikkihan oli niin hyvin.
Muut oppilaat näyttivät olevan yhtä peloissaan kuin minäkin. Näin kauhistuneen hämmästyneitä kasvoja kaikkialla ja sadat peilit ympärillämme toistivat niitä tuhatkertaisina. Myös professori Sulasilmiö näytti huomaavan pelkomme.
“Mietitte ehkä, ettette tule tarvitsemaan näitä taitoja tulevaisuudessanne”, hän sanoi kolkosti hymyillen: “Harmiksenne minun täytyy ilmoittaa, että olette pahasti väärässä. Teidän henkenne saattaa jonain päivänä riippua täällä oppimistanne asioista. Ja se päivä voi olla jo tänään.”
Lopputunnin saimme käyttää ainekirjoitukseen pahuudesta. Professori Sulasilmiö tahtoi meidän perehtyvän aiheeseen toden teolla, sillä hän määräsi palautuspäivän parin viikon päähän ja sanoi, ettei antaisi meille sitä ennen muita läksyjä.
Kaksoistunnin päätteeksi hän katosi jälleen peilinsä sisään aiheuttaen tällä kertaa huomattavasti vähemmän kohua kuin edellisellä kerralla.
“Melkein toivon, että olisin voinut olla sairas vielä tämän yhden päivän”, Avarella huokaisi, kun kävelimme yhdessä kohti Suuressa Salissa odottavaa lounasta.
Hän näytti väsyneeltä ja hänen hymynsä oli paljon vaisumpi kuin tavallisesti. Ruskeat silmät eivät enää loistaneet vaan pikemminkin kiilsivät huolesta.
Nyökkäsin hitaasti.
“Niin minäkin”, myönsin vilpittömästi: “Vaikka olisimmehan silti joutuneet tulemaan paikalle viimeistään ensi viikolla.”
“Niin kai”, Avarella mutisi painaen katseensa pohdiskelevasti lattiaan: “Mutta ei kai se voi olla ensi viikolla yhtä kamalaa. Miten muuten kaikki aikaisempien vuosien oppilaat olisivat selviytyneet siitä?”
“Ehkä... he eivät selviytyneetkään”, kuiskasin kauhean mahdollisuuden ilmoille salaa peläten, että se voisikin olla totta.
Todella osuva otsikko, uusi professori oli hurjan mielenkiintoinen! :0 Professori Sulasilmiö, jonka nimi on muuten aivan mahtava, on yhtä suuri mysteeri lukijalle kuin oppilaillekin, vähän karmiva mysteeri. Alku sitoutui kivasti edellisiin tarinoihin, kiva että Bluebell oli myös mukana. Jännä nähdä, miten pitkään Lotus ja muut pystyvät salaamaan hänen oleilunsa Tylypahkassa :D Tykkäsin tosi paljon kaikista keskusteluista, niitä oikein unohtui lukemaan ja ne tuntuivat järkeviltä ja luontevilta, esim kun Lotus selitti Bellille, miksei tämä kävisi oppilaasta niin kuin muut. Keskustelu pahuudesta ja kuolemasta uuden opettajan tunnilla lisäsi ja vahvisti erikoista tunnelmaa. Muutenkin todella napakkaa kerrontaa, ihan mahtava tarina taas!