Viileä syysillan pimeys laskeutui hiljalleen Tylyahon kylän ylle ja sai sen asukkaat sytyttämään sauvansa ulkona liikkuessaan. Se kietoi koko kylän tiheään harsoonsa ja teki läheisen metsän yöeläimet levottomiksi. Sitä mukaa, kun pimeys tiivistyi, ihmiset kaduilla alkoivat kerääntymään yhteen ja vilkuilemaan entistä useammin taakseen.
Ei ollut kulunut kauaa siitä, kun Tylypahkan pikajuna oli saapunut asemalleen. Sen kirkkaat valot olivat häikäisseet koko tienoon ja saaneet kylän lyhdyt kalpenemaan valtaisalla loisteellaan. Junan pilli oli vislannut iloisesti perille pääsyn merkiksi ja herättänyt äänellään luultavasti puoli kylää, ennen kuin juna oli lähtenyt kiitämään myrskystä piittaamatta takaisin kohti Lontoota.
Nyt juna oli kuitenkin jo poissa, ja me oppilaat seisoimme orpoina tyhjentyneellä asemalla, jonne Tylyahon himmeä loiste tuskin ylettyi. Minua pelotti. Kaikki se pimeys sai valtavan epävarmuuden kuplimaan sisuksissani, enkä kyennyt rauhoittamaan täriseviä käsiäni, vaikka kuinka yritin.
Silloin huomasin valtavan kirkkaan lyhdyn lähestyvän meitä. Sitä kantoi suurin koskaan näkemäni ihminen, jolla oli takkuinen tummanruskea parta ja saman sävyiset kesyttömät hiukset. Hän huuteli myrskyn läpi vahvalla, mutta lempeällä äänellä ensiluokkalaisia tulemaan luokseen.
Minä, Harmony ja Lorraine lähdimme rämpimään sateessa ja tuulessa kohti metsän reunaa. Ympärillemme kerääntyi vähitellen muitakin oppilaita, joista useimmat näyttivät olevan kylmissään ja ehkä hieman peloissaankin. Joidenkin kasvoilta näytti kuvastuvan myös inhoa, kun he kahlasivat läpi alati paisuvien vesilätäköiden, ja sain jälleen mielessäni kiittää isää siitä, että jalkani pysyivät kuivina pitkävartisten kumisaappaideni ansiosta.
“Onko kaikki nyt matkassa? Seuratkaa sitte mua!” Hagridiksi esittäytynyt jättiläismäinen mies jylisi.
Oppilaiden vaisut vastaukset hukkuivat tuulen ulvontaan, mutta se ei näyttänyt miestä haittaavan. Hän kääntyi ja lähti johtamaan joukkoa eteenpäin astellen rivakasti kohti tummempaa pimeyttä.
Nielaisin säikähtäneen parkaisun, kun tajusin, että minun täytyisi kulkea suoraan pimeyteen. Tärisin holtittomasti ja jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni sulkien silmäni. En tahtonut kohdata ympäröivää mustuutta, joka tuntui voivan imaista minut sisäänsä minä hetkenä hyvänsä.
Harmony näytti huomaavan pelkoni, sillä hän tarttui minua rohkaisevasti kädestä ja veti minut liikkeelle. Meidän täytyi juosta, jotta saimme muun ryhmän kiinni, sillä Hagridin kävelyvauhti oli meille aivan liian nopea.
Ei aikaakaan, kun edessämme jo siinsi synkkä mustavetinen järvi, jonka raivokkaasti aaltoilevasta pinnasta heijastuivat ylvään kivisen linnan valot. Sen rannalla oli reilu tusina pieniä soudettavia veneitä, jotka näyttivät varsin kelvollisilta jopa isäni tiukimman laatuluokituksen mukaan.
“Kaikki, kutka osaavat itte soutaa, siirtykää tuonne paateille riviin!” Hagrid huusi viittilöiden suurieleisesti soutuveneiden suuntaan.
Näin, kuinka muutamat oppilaat kävelivät hieman epäröiden kohti venerivistöä ja seurasin heitä miltei innoissani pimeän pelostani huolimatta. Minä jos kuka osasin käyttää airoja, olinhan harjoitellut soutamista koko pienen ikäni.
Jotkut oppilaista jäivät epämääräisesti harhailemaan soutajien ja muiden oppilaiden välille, mutta Hagrid ohjasi heidät päättäväisesti takaisin toisten joukkoon.
“Tätä järvee ei tänään oo helppo ylittää”, hän sanoi vakavana ja osoitti sitten sekalaista ensiluokkalaisrykelmää: “Te muut meette soutajien luo ja teette justiinsa niin, ku teille sanotaan.”
Tärisevät ja sateen kastelemat oppilaat lähtivät liikkeelle ja kerääntyivät pieniin ryhmiin meidän soututaitoisten ympärille. Minä sain ryhmääni Lorrainen ja Harmonyn lisäksi tytön, jonka hiekanväriset hiukset oli koottu nutturaksi pään päälle, sekä pojan, joka pälyili jatkuvasti hermostuneena ympärilleen tummanvihreät silmät suurina.
Katselin muita hetken odottaen, että joku heistä avaisi keskustelun, kunnes tajusin, että minun oletettiin ottavan ohjat käsiini. Sitten aloitin puhuen mahdollisimman kuuluvalla äänellä:
“Noniin. Nyt meidän täytyy valmistautua ylittämään tämä järvi. Ensin tahdon kuitenkin kuulla, keitä te kaikki olette.”
Nutturapäinen tyttö sanoi nimekseen Torrey Cyrrel. Hän näytti seikkailunhaluiselta ja oli selvästi valmis kohtaamaan, mitä tuleman piti. Hermostunut poika taas oli nimeltään Hamish Kompton. Hänen katseensa oli älykäs, mutta samalla täynnä pelkoa.
“Minä olen Lotus Sailor ja soudan tänään meidät kaikki tämän järven yli”, ilmoitin yrittäen kuulostaa mahdollisimman rohkealta ja itsevarmalta.
Ohjasin muut istumaan pienehköön paattiin ennen kuin työnsin sen vesille. Laitoin tarkoituksella Harmonyn Hamishin viereen, koska ajattelin, että tämä voisi tarvittaessa rauhoittaa poikaa.
“Älkää kurkotelko laitojen yli ja pysykää mahdollisimman rauhallisina paikoillanne”, ohjeistin niin tyynesti kuin siinä pimeyden ympäröimänä pystyin.
Sitten hyppäsin itse jo vedessä kelluvaan veneeseen ja asetuin tottuneesti soutajan paikalle.
Hagrid johti pienten paattien laivuetta varmoin ottein. Hän istui yksin omassa veneessään ja huuteli ohjeita soutajille, jotka taistelivat parhaansa mukaan myrskyn voimia vastaan.
Minä seurasin veneineni muita ja yritin saada tuntumaa siitä, miten aallot käyttäytyivät. Olin oppinut isältäni, että vedellä oli aina tietty kaava, jota se noudatti liikkeissään. Minun täytyi siis vain löytää aallokon rytmi ja sovittaa omat aironvetoni siihen.
Mustajärven aallot olivat sinä iltana hieman oikukkaat, sillä tuuli ja sade sekoittivat niiden luontaiset liikeradat. Huomasin kuitenkin, että vesi iskeytyi paatin kylkeen tietyin väliajoin ja iskujen välillä se vetäytyi hetken aikaa poispäin veneestä. Tätä hyödyksi käyttäen onnistuin löytämään oikean souturytmin ja liikkumaan kohtuullisen nopeasti aallokon keskellä.
Muilla soutajilla sen sijaan näytti olevan vaikeuksia. Näin taakse katsoessani ainakin kaksi kaatunutta venettä ja sisälläni ailahti huoli niissä istuneiden oppilaiden puolesta. En kuitenkaan voinut palata taaksepäin, sillä veneeni tuskin olisi pysynyt pinnalla, jos sinne olisi ahtautunut vielä yksikin oppilas. Minun täytyi siis vain keskittyä soutamiseen ja toivoa parasta.
“Katsokaa!” kuulin yhtäkkiä Hamishin huutavan.
Hän osoitti kalmankalpeana vieressämme pitkään seilannutta venettä, joka makasi nyt kumollaan aaltojen heiteltävänä. Veneen matkustajat kamppailivat epätoivoisesti kylmässä vedessä ja yrittivät kaikin keinoin pysyä pinnalla ja hengissä. En voinut jättää heitä yksin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan, joten päätin toimia.
“Ottakaa viittanne ja sitokaa ne yhteen köydeksi!” huusin myrskyn läpi matkustajilleni ensimmäisen keksimäni suunnitelman.
Yllätyin hieman, sillä kaikki tekivät niin kuin sanoin. En ollut tottunut käskemään ja minusta tuntui ikävältä joutua komentamaan muita, mutta tiesin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
“Heittäkää nyt köysi veden varaan joutuneille oppilaille ja pitäkää siitä tiukasti kiinni!” neuvoin Lorrainea ja Torreya, jotka istuivat veneen takaosassa.
He nyökkäsivät valmiina toimimaan, mistä tiesin, että voisin luottaa oppilastovereihini ja keskittyä itse veneen ohjaamiseen, mikä tuotti jo itsessäänkin aika paljon päänvaivaa.
Kun olimme tarpeeksi lähellä neljää vedessä kamppailevaa oppilasta, Torrey teki uskomattoman heiton, joka tuulesta huolimatta saavutti määränpäänsä. Meitä lähin, tummaihoinen poika tarttui siihen ja kohta myös muut kolme pääsivät uimalla köyden luo. En kuitenkaan voinut ottaa heitä veneeseen, joten minun täytyi yrittää hinata heidät maihin.
Jouduin nyt taistelemaan aallokkoa vastaan kahta kovemmin. Laineet löivät vähän väliä niin kovaa, että hyistä vettä loiskahti myös veneeseen ja se sai koko seurueeni tärisemään. Märkä ja kylmä alkoivat tunkeutua meidän kaikkien vaatteiden läpi ja minusta alkoi tuntua, etten jaksaisi sittenkään soutaa maihin asti.
Kun veneeni vihdoin lipui sisälle soihduin valaistuun kallioluolaan kuulin ympäriltäni syviä helpotuksen huokauksia. Sitten hampaidemme kalina alkoi kaikua luolan seinämistä, mikä sai jonkun naurahtamaan hermostuneesti. Hetken kuluttua nauroimme kaikki, vaikka siinä ei ollut oikeastaan mitään järkeä.
Naurettuamme muutaman tovin varsin hysteerisesti, Lorraine tuli viimein järkiinsä ja sai meidät muutkin ymmärtämään tilanteen vakavuuden. Huomasimme pikkuhiljaa, että olimme yksin tyhjässä venesatamassa ja vaarassa paleltua, ellei kukaan tekisi asialle mitään.
“Hypotermia on vakava asia”, Lorraine hoki melkein kuin pakonomaisesti hampaidensa kalinan säestämänä: “Jonkun täytyy keksiä keino, jolla meidät voidaan lämmittää.”
Silloin Hamish sai ajatuksen.
“Kerätään kaikki soihdut seiniltä ja kootaan niistä nuotio”, hän selosti suunnitelmansa kylmästä tärisevällä äänellä hieroen samalla käsiään yhteen saadakseen ne lämpiämään.
Kukaan ei väittänyt vastaan. Yhteistuumin saimme koottua aikamoisen kokon ja palavat soihdut lämmittivät mukavasti myrskyn runtelemia ruumiitamme. Niinpä istuimme piirissä nuotion äärellä ja kuuntelimme tulen rätinää, kunnes muut veneet saapuivat.
Hitaasti ja surkean näköisinä oppilaat kiipesivät paateistaan maihin litimärkinä ja kylmissään. Pystyin lukemaan heidän kasvoiltaan uupumusta, helpotusta ja järkytystä, kun kaikki hiljenivät yhteisen traumaattisen kokemuksen äärelle.
Aika tuntui pysähtyneen. Oli kuin olisimme olleet vain yhtä märkää massaa, joka eli ja hengitti nuotion valoa ja lämpöä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Sanoja ei tarvittu. Sen hetken olimme yhtä ja ymmärsimme toisiamme täydellisesti tulen rätinän, myrskyn pauhinan ja äänettömien kyynelien kautta.
Kun Hagrid veneineen viimein rantautui satamaan, hänkin oli vaiti kuin muuri. Jättiläinen asettui istumaan hieman kauemmas tiiviin piirimme ulkopuolelle ja kaivoi taskustaan leilin, josta hän kulautti kitaansa pitkän huikan. Vähitellen miehen rähjääntynyt olemus rentoutui ja hän näytti vaipuvan jonkinlaiseen unen ja valveen välitilaan, josta ymmärsimme olla herättämättä häntä.
Tarina oli jännittävä ja tässä oli hyvin erilainen tunnelma verrattuna kahteen edelliseen tarinaan. Tarinassa käytiin läpi pelon, jännityksen, itsevarmuuden ja taas pelon tunteita.
Vaikka kyseessä olivat vasta 11-vuotiaat lapset, useammat oppilaat pystyivät reagoimaan vaaralliseen tilanteeseen todella nerokkaasti ja nopeasti. Se on oikeastaan myös parannusehdotus, että oppilat olisivat reagoineet kaatuneisiin veneisiin enemmän pelokkaammin. Jos suurin osa lapsista pelkäsi pimeyttä ja myrskyä, olisi ollut oletettavaakin, että lapset olisivat ennemminkin vain jähmettyneet paikoilleen vaaratilanteessa ja Hagrid olisi ollut enemmän huolissaan lapsista tarinan lopussa.
Tarina päättyi kuitenkin siinä mielessä hyvin, että Lotuksen seurue keksi tavan lämmitellä hypotermian pelossa. Muutkin oppilaat pääsivät lopulta rantaan ja lopetus tuntui jopa rennolta, vaikka se päättyikin Hagridin siemaillessa leilistään.
Parannusehdotuksia:
Tuossa ylempänä jo mainitsin, että tulevat ensiluokkalaiset olisivat oletettavammin reagoineet kaatuneisiin veneisiin paljon voimakkaammin.
Tarinan loppupuolella olisi ollut hyvä hetki kuvailla maihin veneen perässä raahattuja oppilaita. Keitä he olivat ja miten he ragoivat kyseiseen tilanteeseen.
Saat tästä tarinasta 25 tupapistettä, 12 kaljuunaa, 3 sirppiä ja 6 sulmua!
Komppaan Anastasiaa, todella jännittävä tarina, ja lemppariasiani oli se, että kahden muun kaverin loistaessa vielä edellisessä tarinassa, tässä Lotus pääsi nyt itse valokeilaan ja näyttämään kykynsä! Upea kuvailu tempaisi mukaansa niin etten yhtään ajatellut tuota mistä Anastasia huomautti, eli Bluebellin katoamisesta, jälkeenpäin se tosiaan jäi mietityttämään - en toisaalta ole lukenut vielä seuraavaa tarinaa jos keksit jonkin ratkaisun :D
Hieno tarina! Kuvailit hyvin kaikkea, se sai tarinan tuntumaan elävämmältä. Hauskaa, että tässä oppilaiden piti itse soutaa veneet maihin. Sen avulla Lotukselle tarjoutui oiva tilaisuus näyttää taitonsa, hyvin keksitty! Myös myrsky oli elävöitti tarinaa ja Lotus selviytyi siitä upeasti. Hänen kekseliäs ideansa muiden oppilaiden pelastamiseen oli upeasti keksitty. Oppilaiden kylmyyden ymmärsi hyvin, onneksi Hamish keksi hienon tavan lämmitellä. Odotan jo innolla jatkoa ja sitä, mihin tupiin kaikki uudet ystävät päätyvät. Lorraine vaikuttaa todella mielenkiintoiselta henkilöltä. Tämä oli ainakin niistä tarinoista mitä minä olen lukenut, erilainen tarina järven ylittämisessä, mikä on hyvä asia. Vähän jäin tosin miettimään, mitä Bluebellille kävi vai jäikö hän matka-arkkuun. :)