En keksinyt tälle nimeä, niin sitten tällä ei ole nimeä//
Minun pitäisi olla iloinen.
Kun olin itku kurkussa kysynyt, enkö pääsekään tänne, äitini oli vastannut, että totta kai, pitäähän sinulle sauva ja kaavut löytää, olen ostanut vain kirjoja. Ja nyt olemme täällä.
Siksi minun pitäisi olla iloinen, mutta kun en ole. Olen surullinen.
Olen surullinen, koska perheemme ei ole kokonainen. Se ei ole niin kuin kaikki muut hälisevät velhoperheet, joita viilettää Viistokujalla kaupasta toiseen. Niissä perheissä on isä.
Olen surullinen, koska en ehtinyt tuntea häntä. Isääni. Minulla on hänestä vain vanha valokuva, jossa hän nauraa kuin ei muuta osaisi. Mutta muuta minulla ei ole. Ei edes pientä muistikuvaa, koska olin vain kaksi tai kolme vuotta kun sairaus iski, ja hän kuoli.
Olen surullinen, koska…
PAM!
Tuo ääni, kipu ja minua ympäröivä hihitys havahduttavat minut takaisin todellisuuteen.
Tajuan, mistä se johtuu: Sureminen oli vienyt minulta suuntavaiston, ja olin törmännyt päin kadunkulmassa tököttävää tolppaa. Suru vaihtuu häpeään. Haluan täältä heti paikalla pois, ajattelen.
Toiveeni toteutuu, kun äiti kuiskaa korvaani: - Eiköhän mennä Ollivanderssille. Olen kiitollinen, että lähdimme äidin kanssa kahdestaan. Mitähän tästä olisi Peterin kanssa tullut?
Avaan oven, ja pujahdan sisään äiti perässäni. Annan katseeni kiertää huonetta ja nään seiniä peittävät hyllyt, jotka ovat pullollaan laatikoita.
Istahdan huteralle tuolille, ja silmänräpäyksen päästä vanha mies - Ollivander - kävelee eteeni ja ojentaa kätensä sanoen: - Neiti Ross, olettaisin. Muistan vanhempiesi sauvat. Äitisi sauva oli pajupuuta, yksisarvisen jouhi, erittäin taipuisa ja 12 tuumaa pitkä. Isäsi sauva taas… Ollivander vaikenee, kun tajuaa, että isäni saattaa olla minulle arka aihe, ja niinhän se onkin.
Hän tyrkyttää kättään yhä lähemmäs minua ja kun tartun siihen, hän ravistaa sitä, ja kiipeää tikkaille löytääkseen ensimmäisen sauvaehdokkaan, jota voisin kokeilla.
Minua puistattaa. Ollivander on varmasti pitemmän päälle kiva heppu, mutta en pidä sellaisista ihmisistä, jotka ensitapaamisella pälpättävät kuin olisimme tunteneet kymmenen vuotta.
Vanhus kapuaa alas tikapuilta, ja työntää käteeni sauvan, mutta ottaa sen saman tien pois. Näin tapahtuu useita kertoja. Sitten hän antaa minulle sauvan, joka on 14 tuumaa pitkä, englantilaista tammea ja sen ydin oli tehty feeniksin sulasta.
Kun saan tämän sauvan käteeni, tapahtuu jotain, mitä en voi selittää. Vaikka olen asunut velhoperheessä koko ikäni, ja taika on minulle arkipäivää, tämä on erilaista, taianomaista taikaa, jonka voi kokea vain kerran elämässään.
Sauva valitsee velhonsa, ja tämä sauva oli sen tehnyt.
Ollivander pulittaa sauvasta noin kahdeksan kaljuunaa ja lähdemme ulos kaupasta.
Nauru on ulkona lakannut, ja suuntaamme äidin kanssa matami Malkin kaapupuotiin. Istun punaiselle nojatuolille odottamaan, kunnes edellinen asiakas (huomattavasti minua pidempi tummaihoinen poika) on saanut ostoksensa maksettua.
Oven yläpuolella olevasta kellosta kuuluu “kling!” kun pitkä poika astuu ulos kadun vilskeeseen. Sitten onkin minun vuoroni.
Keltainen (ylienerginen) mittanauha mittaa kaiken minusta. Ranteen, vyötärön ja jopa sierainten välin! (Joka muuten on 0,7 cm.)
- Jos tässä valitaan minulle oikeankokoista kaapua, niin mihin tarvitaan tietoa sierainteni välistä? kysyn, mutta kukaan ei vastaa, joten ehkä siinä sitten on joku tarkoitus, jota en tiedä, vaikka pitäisi.
Hetken päästä matami Malkki ojentaa äidilleni sitä, mitä pyysimmekin: kolme tavallista mustaa kaapua ja yhden talviviitan (musta, hopeat kiinnikkeet).
- Nyt on kaikki ostettu, äiti toteaa. - Kolme yötä, ja sitten onkin lähtö kouluun. Sitä pitäisi juhlia jotenkin, vai mitä olet mieltä?
Juhlia? Mitähän äiti on keksinyt? - Joo, vastaan.
- Maistuisiko jäätelö? äiti kysyy.
- Mikä ettei.
Niin me sitten suuntaamme Qaino Vahvahqon jäätelöbaariin. Kun avaan oven, hälinä täyttää korvani. Aika moni on näköjään keksinyt saman tavat juhlia kuin äiti.
Asetumme jonon hännille, ja jonotamme. Sitten jonotamme lisää. Ja vielä vähän lisää, kunnes tulee vihdoin meidän vuoromme.
- Mitäs neideille saisi olla?, kysyy vanhahko mies pöydän takaa.
- Kaksi vapaavalintaista makua kupissa, äiti vastaa meidän molempien puolesta.
- Ja mauksi…
- Minulle ihan vanilja. Toiseen tulee… mitä sinä haluat, Kate?
Mikäköhän olisi hyvää? Toffee? Ei. Mansikka? Ehkä ei… Suklaa? Joo. Mietinnän jälkeen sanon hiljaisella äänellä: - Suklaa. Voin maksaa omani. Annan äidille kahdeksan sirppiä.
Äiti maksaa ostokset, ja yritämme löytää vapaata pöytää väenpaljouden seasta. Vihdoin sellainen löytyy, ja käymme istumaan pehmustetuille jakkaroille.
Hmm… onpa hyvää!
Nautimme annoksemme hiljaa, mutta emme hiljaisuudessa, siitä pitävät huolen muut asiakkaat, ja vieressä olevan ihmeiden eläintarhan eläimet.
Kolme päivää vain. Sitten menen kouluun. Ja nään Doran. Ja pääsen eroon Peteristä. I-ha-naa!
Tarinan alusta välittyi hyvin suru ja Katen ajatukset siitä, ettei hänen perheensä ole kokonainen ilman isää, joka tuntuu löytyvän kaikilta. Ajatukset kuitenkin katkesivat jopa ironisesti törmäämällä tolppaan.
Ollivander olikin sellainen, millaiseksi hänet aina kuvataankin. Vanha mies, joka muistaa kaikki myymänsä sauvat. Onneksi Ollivander ei kuitenkaan jatkanut lausettaan Katen isän sauvan kertomisesta, vaan ymmärsi olla hiljaa ja etsiä Katelle sauva.
Kun sauva valitsi vihdoin Katen, kuvasit sitäkin tunneta maagisesti. Sinulta luonnistuukin melkeinpä minkä tahansa tunteen kuvaaminen mahtavasti, pisteet siitä!
Äidin päätös koulun alkamisen juhlimisesta Vahvahqon jäätelöbaarissa tuntui kivalta ja Kate tuntui saavan muuta ajateltavaa poismenneestä isästään. Tarina loppui pirteään kappaleeseen aloituskappaleen synkkyyden vastapainona. Hieno tarina!
Saat tästä tarinasta 13 tupapistettä, 7 kaljuunaa, 5 sirppiä ja 6 sulmua!