Hei Jason
Näinkö kirje aloitetaan? Viimeksi kun oltiin erossa olit niin hiton pieni, ettei sitä mitään kirjeitä lähetelty. Sori että kesti vastata, saavuin Gizaan vasta eilen enkä meinannut millään saada pöllöä tuomaan kirjettä. Täällä käytetään paljon vähemmän pöllöjä, en oikeastaan tiedä mitä täällä käytetään, ehkä puhelimia niin kuin järkevät ihmiset, kerron sitten kun tiedän.
Olet ihan oikeassa, Albedo kävi Tylypahkaa lähempänä 1700-lukua. Kukaan ei ole pystynyt selvittämään hänen oikeaa nimeään, vihjeitä on hatarasti. Jotkut ovat verranneet hänen kirjaansa Isabella Cortesen kirjoituksiin, mutta heidän välissään on runsas sata vuotta... nääh. Suurin osa alkemisteista tuli kyllä Keski-Euroopasta, joten kannattaa ehkä tsekata kaikki siihen suuntaan viittaavat nimet. Eikä Albedo ollut ainoa, jonka symboli oli kultakyyhky, monet pitivät sitä alkemian merkkinä, joko sitä tai pelikaania.
Kuulostaa siltä, että olet päässyt paljon pidemmälle kuin minä pääsin. Pakko silti varoittaa, älä toivo liikoja. Olen aika varma, että jos Albedo olisi jättänyt vihjeitä Tylypahkaan, äiti olisi löytänyt ne ajat sitten.
Käyttäydy kunnolla, tai sinnepäin. /|/|/|/|/|/|/|/|/|/|/|/|/|/ Nähdään pikkuveli,
Vince
Lopusta oli rustattu jotain yli, monta kertaa, niin että alkuperäistä kirjoitusta oli vaikea erottaa survotuilta sulkakynänviilloilta ja levinneeltä musteelta. Jason huomasi puristaneensa kirjettä niin jäykkänä, että paperiin oli painunut kuopat hänen peukaloidensa paikalle. Hän tunsi kihelmöintiä niskassaan; että Claire oli lukenut kirjeen, vaikka eihän siinä päällisesti ollut mitään erityisen henkilökohtaista. Kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi tämän hillityn innokkaat kasvot. Tai pikemminkin vaivoin hillityt kasvot: tytön kulmat olivat melkein otsatukassa ja hampaat syvällä alahuulessa, kun hän odotti reaktiota.
"Eihän tässä ollut mitään uutta", Jason sai sanotuksi ääni katketen.
"Pelikaani!" Claire huudahti kuin tykin suusta, ja näytti heidän yöllä rustaamaansa nimilistaa. Niistä sai tuskin selvää vaihtelevan ja epätasaisen kirjoitusalustan ansiosta, mutta tytön sormi osoitti silti yhteen sutuista. "Pelecanus, muistatko? Kaivoin esiin kaiken mitä löysin - hän oli Luihuisen oppilas, etevä taikajuomissa, keksi joitain vaatimattomia eliksiirejä, joista hänet tunnetaan. Sen on pakko olla!"
"Vaatimattomia eliksiirejä?” Jason toisti epäuskoisesti. "Ei me etsitä vaatimatonta, me etsitään", hän hiljensi ääntään, "Viisasten kiveä - mikään ei olisi vähemmän vaatimatonta. Sitä paitsi pelikaani viittaa symboliikkaan - se on vertauskuva Kristuksen kärsimykselle, ei mitään konkreettista." Hän oli alkanut uudestaan kävellä; illan käytävillä liikkumiskielto lähestyi, ja hän ei mielellään kokeilisi rajojaan turhan takia. Puolentoista sekunnin kuluttua Clairen lyhyet, kiveä vasten napakat askeleet seurasivat hänen perässään.
"Et ole ainoa, joka tietää asioita, Kidd." Jason heitti häneen puolittaisen katseen olkansa yli. Hymy oli pyyhkiytynyt tytön kasvoilta. Claire kuului odottavan vastausta hetken: sitten hän kuuli tuhahduksen. "Jos ei vakuuta, niin entäs sitten tämä: Aut viam inveniam aut faciam."
Jason jähmettyi, käsi jo portaikon ovenkahvalla. Claire oli suorastaan teurastanut lausumisen, mutta se ei vähentänyt merkitystä. Tytön tyytyväisyys sanojen vaikutuksesta kuului hänen jatkaessaan:
"Albedon motto, eikö niin? 'Joko löydän ratkaisun tai kehitän sen'?"
Jason kääntyi katsomaan häntä.
"Mistä sinä..."
"Tiedän että luit sen äidiltäsi, mutta äitisi on täytynyt lukea se jostain. Piti vain löytää oikea lähde", Claire kohautti olkiaan. Jasonin oikean käden peukalo hakeutui hipomaan sormuksen rosoista reunaa.
"Ja Pelecanuksella oli sama motto, niinkö?" hän kysyi.
"Jep. Ja hän oli Tylypahkassa 1700-luvun lopulla... kaikki täsmää!"
Jason ei olisi vielä sanonut sitä toivoksi, mutta jokin sen tapainen selkeästi teki pesäänsä hänen rintaansa. Se kuulosti uskottavammalta kuin mikään, mitä he olivat aikaisemmin löytäneet - siis uskottavammalta kuin ei mitään.
"Okei, hyvä on. Eli hänellä oli Albedon motto, hän kuului Luihuiseen - oletettavasti Albedon tupa - aika sopii…”
"Sinulla on lupa innostua, Kidd, me löydettiin hänet!" Claire naurahti hiljaa ja tarttui häntä olkapäästä. Veri oli alkanut sykkiä selvemmin Jasonin suonissa; hän tuli tietoiseksi kehostaan ja hymyili.
"Me löydettiin hänet", hän toisti epäuskoisesti naurahtaen, pyyhkäisi kädellä suutaan. Hän vilkaisi tyttöön, tämän tummiin, innosta tuikkiviin silmiin.
"Okei, nyt täytyy vain laatia joku suunnitelma", Claire havahtui. Tämä alkoi kävellä kapean käytävän leveyttä edestakaisin, toinen käsi rinnalla ja toisen sormet mietteliäästi suulla. ”Varmasti löydetään palkintohuoneesta vaikka mitä, nyt kun tiedetään mitä etsiä, kirjaston lisäksi siis - ja Binns! Se on ollut kuolleena ainakin kolmesataa vuotta, muista haamuista puhumattakaan, varmasti joku niistä muistaa tarpeeksi antaakseen jotain vihjeitä-”
"Hei, odotas nyt", Jason keskeytti. Hän otti muutaman askeleen ovelta taaksepäin, yritti keksiä, miten muotoilla asiansa. "Arvostan kaikkea, mitä olet tehnyt asian eteen, mutta..." Claire pysähtyi.
"Mutta mitä?" tyttö kysyi napakasti - kohensi olkalaukkunsa asentoa, nosti kädet lanteilleen.
"Kuule, meillä oli puhe vain Albedon löytämisestä."
Claire kallisti kiharaista päätään.
"Ja että nyt kun hänet on löydetty, heivaat minut, vai?" tämä kysyi. Jason kohautti olkiaan. Se sai tytön katseen kiristymään, ja kohta tämä osoitti häntä sormella. "Meillä oli puhetta Albedon löytämisestä ennen kuin kerroit, mistä tässä on oikeasti kyse. Sinä et sitäpaitsi vieläkään ole tehnyt niitä läksyjä, vai unohditko sen puolen?" hän sanoi syyttävästi. Jason yritti sanoa jotakin väliin, mutta Claire ei antanut mahdollisuutta, tämän ääni oli kohonnut täyttämään käytävän: "Ei se minua haittaa, korjaisin ne kuitenkin ennen palauttamista - mutta tässä on nyt hyvä mahdollisuus pitää oma puolesi sopimuksesta."
"Kuten sanoin", Jason sanoi hitaasti, "arvostan sitä, miten olet auttanut minua-"
"Et olisi näinkään pitkällä ilman minua-" Claire levitti kätensä.
"Hei, odotas nyt-"
"Minä olen osa tätä, halusit tai et-"
Kaukaa linnan toisesta päästä kiiri kellon ensimmäinen kumahdus. He molemmat hiljenivät. Ensimmäistä seurasi toinen, sitten kolmas, ja he odottivat aina yhdeksänteen saakka. Joku muu ehkä voisikin selitellä, ettei vain ollut vielä ehtinyt makuusaliin, mutta ei hän, Jason tiesi.
"Katso nyt, mitä teit", hän sanoi äreästi. "Jos Voro nyt tulee vastaan, joudun ulos koulusta."
"Ai minä tein", Claire tuhahti hiljempaa. "Et olisi jäänyt kiinni niin monta kertaa." Jason painoi hitaasti portaikon ovenkahvan alas ja kurkisti raosta. Tästä kulmasta ei nähnyt alas asti, mutta portaikon seinillä välkkyi ainakin kahden lyhdyn levottomat liekit.
"Muistutapa, kumpi meistä kaatoi hyllyllisen palkintoja?" Jason tokaisi olan takana odottavalle tytölle. Claire avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen samantien. He molemmat näkivät portaikon toivottomuuden. Jason sulki oven yhtä hiljaa kuin avasikin sen. "Ei päästä tätä kautta. Pakko mennä kiertotietä."
Claire näytti äskeistä levottomammalta, kaikki itsevarmuus oli kadonnut. Jason ei tiennyt, mitä tarvetta tällä oli olla huolissaan. "Ja sinäkö tiedät kiertotien?" tyttö kysyi. Jake loi häneen katseen, joka kertoi, ettei olisi tarvinnut edes kysyä. Hän kääntyi takaisin sinne, mistä he olivat tulleet, kohti lordi Myerscough-Coombsin muotokuvaa ja sen takaista käytävää. Käytävä johtaisi heidät seitsemänteen kerrokseen, jonka matto imaisisi heidän askeltensa äänet; sen jälkeen olisi vain lyhyt matka oleskeluhuoneen ovelle. Helppoa, Jason ajatteli, helppoa ja tuttua. Jostain syystä sydän silti hakkasi hänen rinnassaan.
He ryhtyivät kulkemaan harkiten. Hetkessä kaikki oli hiljentynyt. Luvattomaan aikaan koulu vaikutti aina autiolta, kuin siellä ei olisi koskaan kukaan asunutkaan, mutta Jason tiesi paremmin kuin olla luottamatta tunnelmaan. Useammin kuin kerran hän oli kuullut ainoastaan tuulen kiviseinien nurkissa, vain törmätäkseen nurkan takana seisovaan professoriin. Nyt hän ei kuullut edes tuulta, pelkästään painostavan hiljaisuuden - ja kirjojen hölskynnän Clairen olkalaukussa, kun hän kohensi sen asentoa olallaan.
"Anna se minulle, jos et osaa kantaa hiljaa." "Ole itse hiljaa", Claire kuiskasi takaisin hänen takanaan. Hetken he molemmat tottelivat neuvoa. "Älä sitten ajattelekaan, että se keskustelu oli käyty."
"Shhh", Jason sihahti. Hän painautui vasten seinää ja kurkisti käytävälle: ei ketään. Selkä kyyryssä ja jalat vain vähän kyykyssä pehmentämässä askelten voimaa, hän johti heidät toisen käytävänvälin eteenpäin.
"Hei, miksei mentäisi nyt?" Claire kuiskasi, niin hiljaa että se melkein hukkui hiljaisuuteen. "Me ollaan jo täällä." Jason loi häneen katseen kuin tyttö olisi tärähtänyt.
"Pysy housuissasi", hän vastasi puoliääneen. "Voidaan mennä ihan päivänvalossa ja ajan kanssa." Claire ei sanonut mitään, mutta sekin tuntui sanovan jotakin. "Huomenna, okei?" Jason huokaisi.
"Huomenna", Claire vahvisti.
"Edellyttäen, etten ole lentänyt pihalle", Jason mutisi.
Mahtava tarina! Demeter kertoikin jo melkein kaiken mitä aioin sanoa. Tarinoissasi mielenkiinto tosiaan pysyy koko ajan yllä ja kysymyksiä herää juuri sopivasti. Pidän myös siitä, miten lähdit heti ensimmäisessä tarinassa liikkeelle juonesta, eikä tullut turhaa selittelyä niin kuin minulla aina käy. :D
Heti alussa heräsikin jo kysymyksiä, mutta kun paljastui heidän etsivän Viisasten kiveä, moni asia tuntui selkenevän. Jasonin ja Clairen keskustelu oli upeasti kirjoitettu ja molemmat henkilöt tuntuivat persoonallisemmilta ja sitä myötä myös elävemmiltä. Clairesta haluaisin tietää enemmän, vaikka tässä jo paljastuikin, että hän taisi olla mukana vain sen takia, ett tekisi Jasonin läksyt - se mietityttää, miksi hän siihen suostui, onko hän vain yhtä seikkailunhaluinen kuin Jason.
Hippailu lopetti tarinan hyvin, ja tämä jäi myös hyvään kohtaan, kun ei paljastunut, jäivätkö he kiinni. :)