2. Varttia vaille yhdeksän

Yolanda tarttui suosikkikirjaansa, joka kertoi mahtavasta rakkaustarinasta pojan ja tytön välillä. Kummallakin oli rakastavat vanhemmat, mutta heiltä puuttui vain toisensa. Yolanda oli lukenut kirjan monta kertaa ja muisti melkein ulkoa, mitä missäkin luvussa tapahtui. Jopa kirjan miljöö oli painunut tytön mieleen. Maailma oli niin houkutteleva, että hän olisi halunnut heti jättää entisen elämänsä ja sukeltaa toiseen maailmaan. Tietenkin tyttö olisi napannut isoäitinsä ja kissansa mukaan, mutta isän hän olisi ehkä jättänyt kotiin.

Ulko-ovelta kuului koputus. Yolanda nousi istumaan sängylleen, johon oli juuri hetki sitten saanut käpertyä kirjansa parissa. Tyttö vilkaisi kelloa, joka näytti varttia vaille yhdeksää, ja alkoi ihmettelemään, kuka ovella oikein oli. Isän ystävät kävivät katsomassa Alania aina kerran kuussa, mutta he olivat vasta käyneet viime viikolla. Muita vieraita talossa ei koskaan käynyt, mitä nyt tietenkin isoäiti kaksi kertaa viikossa siivoamassa.

Isän askeleet kuuluivat hyvin vaimeana yläkertaan asti, ja nopeasti ne pysähtyivät ilmeisesti oven eteen. Oven narina kuului vaimeasti Yolandan huoneeseen. Isoäiti oli aina muistuttanut Alania tekemään jotain saranoille, mutta isä ei ollut ainakaan vielä ehtinyt hoitamaan hommaa. Yolanda kyllä tiesi, ettei isä vain jaksanut. Tytöstä oli kuitenkin mukavampi ajatella, ettei isä vain ehtinyt hoitamaan asiaa. Samassa alakerrasta alkoi kuulumaan tuntemattoman äänen vaimeaa puhetta, mutta isän ääni kuului selvästi paljon kovempana. Yolanda ei erottanut kummankaan miehen sanoja, ei edes isänsä, vaikka Alanin ääni tuntui jopa lähentelevän huutamista.

Yolanda ihmetteli, miksi alakerran keskustelu vain kiihtyi koko ajan. Tai isä kuulosti kiihtyvän, mutta tuntemattoman miehen ääni pysyi rauhallisena. Tytön pää oli hieman pyörällä hänen arvaillessaan, kuka alhaalla oli.

Äkkiä alkoi kuulumaan askelia portaikossa. Yolandan sydän hyppäsi kurkkuun. Tyttö sammutti nopeasti lukuvalon ja piiloutui peiton alle. Hän ei tiennyt mikä sai hänet toimimaan vastaavasti, mutta piiloutuminen tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta.

Huoneen ovi avautui, ja Yolanda kuuli kahdet askeleet. Toiset kuuluivat isälle ja toiset tuntemattomalle miehelle. Isä ei ikinä käynyt tytön huoneessa, joten tilanne oli hyvin outo. Yolandan sydän takoi rinnassa, vaikka hän tiesi isän olevan läsnä. Tyttö ajatteli tietenkin isän suojelevan häntä kaikelta pahalta, vaikkei Alan tuntunut enää välittävän mistään. Tuskin kukaan isä olisi kuitenkaan halunnut tyttärelleen sattuvan mitään pahaa.

“Mitä minä sanoin, hän nukkuu”, isä sanoi tällä kertaa rauhallisesti. Puhe oli muuttunut täysin yläkertaan tullessa. Yolanda ei ymmärtänyt, miksi alakerran puhe oli vaikuttanut kovin kiihtyneeltä, ja yhtäkkiä yläkerrassa isä puhuikin rauhallisesti ja hiljaisella äänensävyllä.

“Vai hän nukkuu?” tuntematon mies naurahti. Miehen täytyi äänensä perusteella olla jo iäkkäämpi, ja huoneeseen - sekä jopa peiton alle - leviävä tupakan haju kertoi miehen polttavan. Sitä Yolanda ei ymmärtänyt, miksi mies kyseenalaisti täysin selvän asian. Tietenkin Yolanda nukkui. Tai ei nukkunut, mutta eihän mies voinut sitä tietää. Ja olisi luullut tuntemattoman uskovan tytön isää.

“Vien sinut Lisan talolle, nukut siellä”, isän sanoi tiukasti ja lähti astelemaan alakertaan. Yolanda ei kuullut toisen miehen askelia, joten tämän oli täytynyt jäädä vielä odottamaan tytön huoneeseen. Olo peiton alla alkoi käydä jo kuumaksi ja Yolanda olisi halunnut pian pois. Sydän hakkasi edelleen kovaa tahtia rinnassa, kun hän odotti miehen poistuvan.

“Hyvää yötä”, mies sanoi, lähti alakertaan ja kuiskasi vielä jotain mennessään. Mutta Yolanda jäi väsyneenä vielä vähäksi aikaa hämmentyneenä miettimään, sillä aivan kuin mies olisi kuiskannut nimen Zelena.