1. Vanha omenapuu

Yolanda haukotteli makeasti samalla venytellessään puutuneita jäseniään. Hänelle oli jo normaalia, että jäsenet olivat aina yön jälkeen puutuneina mitä ihmeellisempien asentojen takia. Välillä Yolanda heräsi lähes solmussa, välillä sängyn toisesta päästä ja joskus jopa lattialta.

Yolanda vilkaisi yöpöydällä tikittävää herätyskelloa ja hämmästyi. Aamu oli jo pitkällä, ja kello näytti viittä yli kahdeksaa. Yolanda oli yleensä jo tähän aikaan hereillä auttamassa isoäitiään aamupuuron keitossa, mutta tänään herätyskello ei ollut herättänyt oikeaan aikaan. Tyttö oli varmasti unohtanut laittaa kellon päälle.

Vaaleanpunaiset aamutohvelit olivat odottamassa Yolandan paljaita jalkoja sängyn vieressä, ja pian tyttö sujautti ne jalkaansa. Yolanda inhosi vaaleanpunaista, mutta uskollisesti piti äidin isoja tohveleita joka aamu jalassa. Ne lämmittivät viileässä aamussa, kun Yolanda kiirehti alakertaan, ovesta ulos, ja suuntasi naapuriin isoäitinsä talolle.

Isoäiti oli muuttanut Yolandan äidin kuoleman jälkeen lähemmäs tyttöä, jotta pystyisi auttamaan tämän isää lapsen kasvatuksessa. Todellisuudessa Yolandan kasvatus oli ollut kokonaan isoäidin vastuulla.

“Huomenta Yolanda”, isoäiti huikkasi keittiön avoimesta ikkunasta. Yolanda hymyili isoäidilleen ystävällistä hymyä.

“Hyvä, että sait vihdoin nukutuksi pidempään”, Lisa-isoäiti jatkoi heti Yolandan päästyä sisälle. Tyttö katsahti isoäitiin hämmentyneenä.

“Mutta minunhan piti auttaa sinua”, Yolanda sai sanotuksi. Hän istui alas keittiön pöydän ääreen, jonka Lisa oli jopa ehtinyt kattaa valmiiksi.

“Lapsikulta, ei sinun minun tähteni pitäisi aikaisin herätä. Nukkuisit vain pitkään”, isoäiti sepitti lempeästi ja alkoi hyräilemään erästä äidin lempikappaletta.

Isoäiti hyräili aina äidin suosikkeja. Yolanda ei pitänyt siitä ollenkaan. Hän ei pitänyt mistään, mikä muistutti jatkuvasti äidistä. Aamutohvelit muistuttivat äidistä vain aamuisin. Valokuvat vain silloin, kun hän niitä katsoi. Tarinat äidistä vain kuuntelu hetkellä tai Yolandan niitä iltaisin muistellessa. Mutta isoäidin jatkuva hyräily muistutti välillä liikaa äidistä. Yolanda ei kuitenkaan sanonut siitä isoäidille. Isoäiti halusi hyräillä äidin suosikkeja, jotta Yolanda muistaisi ne. Lisa tarkoitti vain hyvää.

“Syötkö tänään hillolla vai ilman?” Lisa kysyi tarjoillessaan tytölle puuroa. Isoäiti jaksoi kysyä saman kysymyksen joka aamu.

“Ottaisin lusikallisen hilloa, jos sattuu vielä olemaan vadelmahilloa”, Yolanda vastasi. Hän ei pitänyt ollenkaan mansikkahillosta, eikä missään nimessä olisi syönyt puuroa mansikkahillon kera.

“On täällä vielä vähän”, Lisa sanoi samalla kurkkien kaappiin. Sieltä isoäiti veti esiin hillopurkin, jonka pohjalla oli vielä hilloa.

“Kiitos”, Yolanda kiitti ja kauhoi lusikallisen hilloa puuroonsa. Hän hiljentyi syömään ja jäi katsomaan, kuinka isoäiti hoiti huusholliaan. Harmaantunut tukka, joka oli näperrelty nutturaksi, keikkui päälaella puolelta toiselle Lisan kävellessä. Isoäiti pyyhki kätensä pikaisesti valkoiseen esiliinaan, joka oli aina kiedottu vyötärön ympärille. Valkoinen esiliina ei tehnyt isoäidin asusta lainkaan tylsää, sillä räväkkä kukkamekko pelasti kaiken.

Yolanda kiitti aterian jälkeen niin kuin hyviin käytöstapoihin kuului. Isoäiti oli aina opettanut tyttöä olemaan kohtelias.

“Onko tarjotin valmis?” Yolanda kysyi nähdessään Lisan vielä nostavan puurolautasen tarjottimelle.

“On, vie vain”, isoäiti vastasi ja alkoi tiskaamaan. Yolanda nosti kuvun tarjottimen päälle, ettei puuro ehtisi jäähtyä matkalla. Hän lähti tarjottimen astiat kilisten kotia kohti.

Yolanda vei joka aamu aamupalan jälkeen tarjottimen kotinsa keittiön pöydälle, jonne isä tuli sen myöhemmin nauttimaan. Yolanda liikkui isän kanssa aina eri aikaan talossa, joten joskus saattoi kestää jopa viikko ennen kuin tyttö näki isäänsä. Toisaalta se ei haitannut, sillä Yolanda ei enää jaksanut välittää asiasta.

Vaikka isä ei enää huomioinut Yolandaa mitenkään, tyttö kirjoitti silti välillä isälleen lappusen aamiaisen viereen. Lapussa luki isoin kirjaimin Hyvää ruokahalua! ja loppuun Yolanda yleensä piirsi vielä sydämen. Hän ei enää tiennyt, miksi edes kirjoitti lappusia isälleen, joka tuskin edes vaivautui lukemaan niitä.

Aamupalan jälkeen koitti Yolandalle mukavin aika päivästä. Hän pääsi nojaamaan vanhaan omenapuuhun pihamaalla harmaa raidallinen Romeo seurassaan. Yolanda istui omenapuun alla yleensä tunnin pari silitellen sylissä kehräävää kissaa.

“Elämämme on aika tylsää, eikö?” Yolanda huokaisi Romeolle ja sulki silmänsä. Korvissa soi kehräys sekä tuulen tasainen tuiverrus ja kahina omenapuun lehdissä. Kissa leipoi sylissä ja pisaroita alkoi tipahtelemaan vähän väliä.

“Tietenkin sade alkaa juuri nyt”, tyttö mumisi ja sieppasi kissan mukaansa sisälle. Yolandalla oli vauhti päällä, ja pian hän törmäsi johonkin. Romeo naukaisi kovaäänisesti ja pakeni paikalta. Yolanda katsoi ylöspäin ja kohtasi isän kurtistuneet kulmat. Tummanruskeat silmät katsoivat vain tytön ohi, eikä niissä näkynyt ilon pilkahdustakaan. Katse oli synkkä, mutta samalla niin mitäänsanomaton.

“Anteeksi”, tyttö sopersi parhaansa mukaan sanan suustaan. Yolanda valahti valkeaksi, ja hän huomasi kämmenten hikoavan. Isä asteli vain hänen ohitseen keittiöön sanomatta sanaakaan. Yolanda katsoi isänsä perään murtunut ilme kasvoillaan. Välillä hän olisi toivonut isän edes toruvan. Kaikista pahinta oli hiljaisuus. Ilman isoäitiä ja Romeota Yolanda ei olisi välttämättä päästänyt päivän aikana sanaakaan.

Hetken päästä Yolanda pystyi irrottamaan katseensa keittiön ovesta, jonne isä oli vähän aikaa sitten kadonnut. Oven takaa kuului astioiden kilinää ja sanomalehden sivujen kahinaa, mitä isä luki paljon mieluummin kuin puhui tyttärelleen. Yolanda lähti surkeana astelemaan portaita ylös omaan valtakuntaansa, jonne isä ei ollut uskaltautunut isoäidin puheiden mukaan sitten äidin kuoleman.