Oli kulunut muutama viikko siitä, kun Mike ja Silver olivat kuulleet Noxin keskustelun. Nyt Silverillä oli kuitenkin erilaisia ongelmia; hänen vanhempiensa hautajaiset olisivat tänään myöhemmin päivällä ja vasta nyt Silver tuntui tajuavan mitä se merkitsi. Hänen vanhempansa eivät koskaan tulisi näkemään hänen valmistautumista Tylypahkasta, eivät seuramaan Alfien kasvamista, auttamaan Lavernan häiden valmistelussa tai olemaan heistä kenenkään tukema. Tänään hänen vanhempansa haudattaisiin maahan lepoon eivätkä he sieltä enää tulisi takaisin.
”Hei”, Silver kuuli äänen tyttöjen makuuhuoneen ovelta ja pyyhki nopeasti kyyneleet. Hän kääntyi ovelle päin ja näki Elviran, joka katsoi häntä myötätuntoisesti.
”Muista, minä sekä sisaruksesi ollaan siellä sinun tukenasi”, Elvira sanoi ja istui sängylle Silverin viereen. Hän oli pukenut päälleen mustan mekon ja vaikka Elvira oli tavannut Silverin vanhemmat vain muutaman kerran, hänenkin silmäluomiaan varjosti suru.
”He ovat poissa”, Silver sanoi paksusti. Hän oli tiennyt sen, oli tiennyt sen jo pari viikkoa, mutta siltikään hänen olonsa ei ollut helpottunut. Ensin hän oli pystynyt peittämään sen, mutta nyt hän olisi halunnut vain vollottaa kuin vesiputous.
”Eivät he ole. He ovat yhä kanssasi minne ikinä menetkin. Sinä näet heidät aina itsessäsi ja sisaruksissa. Et sinä heitä menettänyt, he vain jatkoivat matkaansa”, Elvira sanoi myötätuntoisesti. ”He ovat nyt paremmassa paikassa, usko minua.”
”Mistä sinä voit tietää sen?” Silver kysyi eikä voinut enää estää kyyneliiään.
”Sinä et ole ainoa, joka on menettänyt läheisiään”, Elvira sanoi, mutta hänen kasvoilleen oli ilmestynyt sulkeutuva ilme ja Silver tajusi, ettei hän ollut vielä valmis kertomaan sitä tarinaa. ”Pue päällesi ja sitten lähdetään, ajan kanssa se helpottuu.”
Elvira lähti makuusalista jättäen Silverin miettimään hänen sanojaan. Mitä jos Elvira olisi oikeassa? Silver nousi seisomaan ja katsoi kuvajaistaan peilistä. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä ja hiukset, jotka nyt olivat kasvaneet jo yli olkapäiden, olivat sellaisessa sotkussa, ettei niitä saisi minkään laisella harjalla suoriksi. Silver hengitti syvään ja alkoi pukea hautajaisvaatteita ja toivoi, että kun hän olisi valmis, silmät eivät punertaisi enää.
Oleskeluhuoneessa Benedict ja Elvira jo odottivatkin ja Silver näki myös Benedictin itkeneen.
”Switt on luvannut järjestää porttiavaimen”, Benedict sanoi ontosti. Silver nyökkäsi ja kolmikko lähti kävelemään kohti Swittiin työhuonetta. Silver ei ollut varma oliko kiitollinen siitä, ettei kukaan sanonut mitään vai ei, sillä nyt mikään ei viennyt hänen ajatuksiaan pois hautajaisista. Lavernan oli tarkoitus pitää puhe, mutta viimeksi, kun Silver oli nähnyt isosiskonsa, tämä oli näyttänyt siltä, että hädin tuskin pysyi omilla jaloillaan.
Onneksi Swittin työhuone ei ollut kaukana, sillä Silveristä tuntui, ettei hän olisi enää jaksanut hiljaisuutta. Korpinkynnen tuvanjohtaja ei kuitenkaan ollut yksin vaan myös Mike oli siellä.
”Herra Swift ilmoitti myös, että haluaa osallistua hautajaisiin kunnioittaakseen Alexanderin ja Ramonan muistoa”, Switt selitti ja viittasi pyödällänsä olevan vanhaan tennispallooon. Kaikki neljä koskettivat tennispalloon ja pian Silver tunsi porttiavaimen käynnistyvän ja heidän saapuvan vanhalle hautausmaalle. Syksy oli vaikuttanut hautausmaahan nopeasti ja puiden lehdet olivat värjääntyneet monivärisiksi. Ainoa mistä erotti paikan hautausmaaksi muutaman metrin väliset hautakivet.
”Tulkaa”, Elvira sanoi ja johdatti heidät lähimmän avonaisen haudan luokse. Silver vilkaisi nopeasti hautakiveä, mutta käänsi päänsä nopeasti pois. Hän ei ollut vieläkään valmis hyväksymään totuutta. Silver tunsi Miken ottavan häntä kädestä kiinni ja puristavan sitä rohkaisevasti.
Laverna nousi seisomaan pitääkseen puheensa.
”Ramona ja Alexander Wintergreen olivat minun vanhempani”, Laverna aloitti, mutta ei pystynyt jatkamaan. Hetken ajan päästä hän kuitenkin sai taas äänensä kuuluviin:
”Heitä parempia vanhempia en olisi koskaan voinut pyytää. He olivat aina auttamassa minua ja sisaruksiani, kun me tarvitsimme apua. Isäni oli aurori, joka oli pelastanut monia henkiä ja joka kerta, kun sain kuulla niitä tarinoita, olin ylpeämpi isästä kuin uskalsin myötää. Isä oli minun sankarini ja, vaikka hän onkin nyt jatkanut eteenpäin, hän tulee sitä aina minulle olemaan. Äitini oli kotiäiti, mutta pystyin aina luottamaan siihen, että jos jotain sattuisi, hän suojelisi minua. Äiti oli aina täällä. Hänen kanssaan minä opin kävelemään ja puhumaan ja hänen avullaan minusta tuli se ihminen kuin olen tällä hetkellä. He ovat nyt siellä mistä voi löytää ikuisen rauhan ja paljon paremmassa paikassa kuin tämä. Ja kun aika koittaa minä näen heidät jälleen.”
Sen jälkeen Laverna purskahti kyyneliin ja Lucaksen piti mennä hakemaan hänet takaisin istumaan. Silver tunsi itsekin kyyneleet poskillaan katsoessaan, kun äidin ja isän arkkujen kannet suljettiin.
”Ajan kanssa se helpottaa.”
Elviran sanat kaikuivat hänen päässään ja Silver toivoi kovasti, että se olisi totta. Arkut laskettiin maahan ja ne peitettiin mullalla. Silver tuijotti hautakiveä tuntematta mitään.
Alexander Wintergreen Ramona Wintergreen
23.3.1973-1.9.2020 4.11.1972-1.9.2020
Kuolema on lepäävälle sielulle vain uusi matka