1.syyskuuta
Guineverestä lähti halutessaan todella kova ääni. Silver yritti kuunnella Selestina Taigorin uusinta levyä, mutta Guineveren huuto oli ehdottomasti kovempi. Silver huokaisi turhautuneena ja kiirehti alakertaan katsomaan mitä oli tapahtunut. Tytön ärtynyt ilme vaihtui nopeasti huolestuneeksi nähtyään Guineveren itkuiset silmät. Guinevere ei koskaan, koskaan, itkenyt.
”Ver, mitä on tapahtunut?” Silver kysyi huolestuneena käyttäen lempinimeä, jonka Edwina oli antanut Geineverelle. Guinevere työnsi Silverin käteen kirjeen ja juoksi portaat ylös. Silver avasi kirjeen ja oli tipauttaa sen huomatessaan mistä kirje oli peräisin: hautaustoimisto.
Hyvät Wintergreenin perheen lapset,
Vanhempanne Ramona ja Alexander Wintergreen löydettiin kuolleina Iskunkiertokujalta 1. syyskuuta 6.30 aamulla. Otamme osaa suruunne. Ramona ja Alexander ovat murhattu tappokirouksella ja tekijän uskotaan olleen entinen rehtorinne Victor Nox. Teihin otetaan pian yhteyttä tapahtuneesta. Vanhempienne hautajaiset järjestetään 18. syyskuuta. Koska kaikilla teillä on koulu vielä kesken tai ette ole edes aloittaneet sitä, huoltajaksenne on lähetetty Miranda Conley, joka saapuu teille 1. syyskuuta 10.00.
Suuresti pahoitellen,
Hautaustoimisto ja aurorivirasto
Silver ei voinut uskoa sitä, ei se voinut olla mahdollista. He olivat selvinneet viime vuonna vaikka ja mistä, mutta silti näin oli käynyt. Silver tunsi kyyneleen valuvan poskelleen ja pyyhki nopeasti silmänsä. Suremiselle löytäisi kyllä aikaa, nyt hänen pitäisi tehdä jotain. Kosto olisi ollut helpoin ratkaisu, mutta silti se tuntui väärältä. Silver luki kirjeen uudelleen toivuttuaan järkytyksestä. Kyyneleitä virtasi yhä vuolaasti, mutta Silver ei välittänyt niitä. Tuntui kuin millään ei olisi enää väliä. Silver pudisti päätään. Hänen vanhempansa eivät olisi toivoneet tyttärensä jäävän suremaan. Miksi vanhemmat olivat olleet Iskunkiertokujalla siihen aikaan? Entä kuka oli Miranda Conley? Silver vilkaisi taulukelloa: Miranda tulisi puolen tunnin päästä ja sitä ennen muille pitäisi kertoa.
”Kaikki alas heti!” Silver huusi niin kovaa kuin pystyi ääni säröillen. Hän ei vieläkään tajunnut ettei koskaan tulisi enää näkemään vanhempiaan.
Kesti hetken ennen kuin kaikki olivat alhaalla myös Guinevere, joka näytti siltä kuin voisi hypätä lähimpään kaivoon. Silver antoi kirjeen kulkea ja tarkkaili muiden reaktiota: Laverna kirkaisi aivan kuin olisi nähnyt jotain iljettävää, Edwina ja Elowyn takertuivat toisiinsa, Benedict jähmettyi patsaaksi, Guinevere ei suostunut koskemaan koko kirjeeseen, Belindan silmät täyttyivät kyynelistä ja hänen hiuksensa alkoivat vaihtaa väriään tällä kertaa mustiksi, Alfie ei osannut lukea, joten Laverna kertoi hänelle.
Silver katseli huolestuneena Belindaa, sillä tämän hiukset mustenivat mustenemistaan ja alkoivat epäilyttävästi näyttävän kuolleilta. Kaikki muutkin, paitsi Benedict, joka yhä tuijotti eteenpäin, katsoivat Belindaa. Kukaan ei sanonut mitään, kunnes:
”Nox kertoi tuosta minulle, kun olin vankina. Hiukset vaihtavat väriä hänen mielialansa mukaan”, Edwina sanoi henkeään haukkoen yhä halaten tiukasti Elowynia.
”Onko se totta? Onko äiti ja isä poissa?” Laverna kysyi hiljaa, jolloin Silver nyökkäsi.
”Ja joku Miranda tyyppi tulee tänne?” Benedict kysyi edelleen kivikasvoisena. Silver nyökkäsi jälleen ja vilkaisi taas kelloa: se näytti minuuttia vaille kymmentä. Silver tuijotti sitä niin kauan kunnes se näytti tasan kymmentä. Ovikello soi ja Laverna juoksi avaamaan oven, sillä kukaan muu ei pystynyt liikkumaan.
Miranda oli noin 80-vuotias mummo, joka oli pukeutunut käsin tehtyihin vaatteisiin ja vanhoihin kankaisiin. Mirandra ei ottanut takkia päältään tai kenkiä jalastaan vaan hoputti heti kaikki autoonsa. Hänen mielestään junalaiturilla kuului olla aikaisessa osoittaakseen kunnioitusta siellä työskenteleviä kohtaan. Kaikkien ahtauduttua autoon, Miranda alkoi puhua.
”Olen todella pahoillani vanhempienne kuolemasta, mutta tähän uuteen tilanteeseen pitää nyt vain tottua. Te voitte kutsua minua Miranda-tädiksi tai ihan vain Mirandaksi”, Miranda sanoi käheällä äänellä. Silver kuunteli vain puolella korvalla, sillä hän oli aivan liian järkyttynyt vanhempiensa yllättävästä kuolemasta. Benedictistä hän oli kuitenkin huolissaan, sillä veli oli tuijottanut koko automatkan edessään olevan penkin selkämystä aivan kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä.
Auton kaarrettua King’s Crossin rautatieasemalle Silver oli enemmän kuin kiitollinen, kun pääsi ulos tunkkaisesta autosta. Miranda johdatti heidän laiturille 9 3/4 hössöttäen samalla jotain syömisen ja nukkumisen tärkeydestä.
”No niin, vanhemmuus järjestyksessä sitten. Laverna...”, Miranda sanoi puomin edessä. Vanhin Wintergreenin perheen lapsisa kiihdytti vauhtia ja juoksi läpi puomista. Niin juoksivat kaikki muutkin, kunnes laiturilla olivat enää Silver, Alanna, Guinevere, Belinda, Alfie ja Miranda.
”Silver mene Guineveren kanssa, Alanna Belindan ja minä tulen Alfien kanssa”, Miranda sanoi ja juoksimme yhdessä puomista läpi Guineveren kanssa.
Laituri ei ollut tippaakaan muuttunut viime vuodesta, vaikkakin ihmisillä oli huomattavasti varautuneemmat ilmeet.
”He kuvittelevat Noxin olevan joku meidän ajan Voldemort”, Silver kuiskasi ja Guinevere nyökkäsi. Vaikka Silver esitti ettei asia liikauttanut häntä, tyttöä alkoi kuitenkin huolestuttaa. Näytti siltä, että sota oli syttymäisillään eikä kukaan oikein tiennyt miten pitäisi reagoida. Silverkään ei tiennyt. Nox kostaisi seuraavaksi heille, hän oli jo tappanut äidin ja isän. Mitä jos hän tappaisi vielä jonkun muunkin heille läheisen?
”Minun pitää mennä”, Silver sanoi käheästi aivan kuin hän olisi juuri tajunnut, että pystyi imitoimaan Mirandaa. Guinevere nyökkäsi eikä kysynyt syytä Silverin äkittäiseen lähtöön.
Silver kiiruhti äkkiä junaan, kunnes löysi vaunu-osaston, jossa Elvira, Maxine ja Lizzie istuivat.
”Moi!”, Silver sanoi hengästyneenä avatessaan oven. Elvira teki hänelle tilaa ja Silver istui hänelle suodulle paikalle.
”Missä Tamara on?” Silver kysyi Maxinelta. Viime vuonna tytöt olivat olleet erottamattomia: ainakin siihen asti, kunnes Maxine oli alkanut viettää enemmän aikaa Lizzien kanssa.
”Mitä väliä. Hän ei kirjoittanut minulle kertaakaan kesällä ja no itseasiassa me emme tulleen enää viime vuoden lopussa kovin hyvin toimeen”, Maxine sanoi ja heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Maxine, Floran kaulassa on joku nauha”, Elvira sanoi tutkien Maxinen gerbiiliä tarkasti. Maxine katsoi Floran kaulaa ja irroitti sieltä pienen paperilapun, joka oli kiinnitetty kyseisellä nauhalla. Flora alkoi rimpuilla ja Maxinen ja Lizzien piti pitää kaikin voimin gerbiili aisoissa. Silver otti lapun Maxinelta ja luki ääneen:
Hei Maxine,
Olen pahoillani, että laitoin gerbiilisi laukkuuni, mutta se oli ainoa turvallinen keino välittää sinulle viesti, jotta voit varoittaa Silveriä ja hänen perhettään. Rehtorimme, Nox, hän on oikea syyllinen Edwinan katoamiseen, mutta hän ei toimi yksin. Myös minun äitini on hänen puolellaan ja samoin monet muutkin. Äitini pakottaa minut tekemään mitä hän käskee. Olen kauhean pahoillani kaikesta. Nox tavoittelee Rakkauden ruusua, se sisältää koko maailman vahvimman taikuuden. Jos hän saa Rakkauden ruusun, häntä ei voi voittaa. Teidän täytyy saada ruusu ennen häntä. En voi mainita missä se on, sillä en itsekään tiedä, mutta sen etsijälle on kolme vihjettä;
1. Etsi joukosta murhaajien vastausta, mustin sydämeltään avain kaikkeen on.
2. Kuunvalossa kuulet laulun totuuden ja todellisen salaisuuden paljastat.
3. Viimeinen vihje vaan ei vähäisin, rakkautta etsiessäs, katso aamunkoittoon.
Uskottavasti entinen paras ystäväsi
”Hän tiesi, hän tiesi koko ajan”, Silver sanoi ontolla äänellä kaikkien muiden katsoessa häntä hiljaisina. ”Meidän on löydettävä se ruusu.”
Junan saavuttua Tylyahon asemalle, tytöt menivät kiireesti vaunuihin. He eivät jutelleet koko matkan aikana mitään, sillä kaikki olivat vielä niin järkyttyneitä asioiden uudesta käänteestä. Tamara oli pakotettu mukaan. Jos vain, jos vain, Silver olisi huomannut viestin tarpeeksi ajoissa, kaikki saattaisi olla toisin. Silver ei lainkaan huomannut ympärillään tapahtuvia asioita. Maxine ja Lizzie kuiskuttelivat kiivaasti ja Elvira katsoi Silveriä huolestuneen oloisena. Mutta Silver ei kaivannut sääliä. Hän halusi vain tehdä jotain.
”Kuolema, kultapieni. Kuolema...” sanoi ääni hänen päässään. ”Sen sinä voi tehdä...”
”Lopeta!” Silver huusi ääneen ja punastui hivenen, kun muut katsoivat häntä kummastuneena.
”Ei, ei mitään. Jatkakaa”, Silver sanoi vaivaantuneena.
Silver ei ollenkaan nauttinut olostaan Suuressa salissa, sillä hänestä tuntui, että muut katselivat häntä kuin outoa. Sen takia häneltä meni puolet lajittelusta ohi ja itseasiassa hän heräsi mietteistään vasta, kun Walker huusi Guineveren nimen. Silver katseli, kuinka Guineveren ilmeet vaihtelivat hänen istuessaan jakkaralle: ensin pelokas, sitten jännittynyt, sitten innokas ja viimeisenä surullinen.
”ROHKELIKKO!” hattu huusi jonkin ajan päästä. Guineveren silmiin ilmestyi taas kyyneleitä ja Silver tiesi mistä ne johtuivat: äiti ja isä olivat olleet rohkelikkoja. Guinevere asteli kuitenkin itsevarmasti rohkelikkojen pöytään taputuksen säestämänä. Silver aavisti, että tästä vuodesta tulisi vielä erityinen. Eikä hän voinut lainkaan aavistaa kuinka oikeassa hän oli.
Tosi mielenkiintoinen tarina! Vanhempien kuolema oli todella kamalaa, mutta siihen liittyvät juonenkäänteet mielenkiintoisia.
Saat 24 tuparia, 12 kaljuunaa, 2 sirppiä ja 9 sulmua.
Olipa hurjasti tapahtumia ja jännittäviä juonenkäänteitä, osaat kirjoittaa tosi mukaansatempaavasti! :0 Vanhempien kuolema oli kauhea asia, mutta osasit pitää kiinnostuneena juoneen kun heti selvisi uusia juttuja, esimerkiksi Rakkauden ruusu, joka kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Pidin muutnekin kaikista hahmoista ja varsinkin siitä kun kuvasit, miten perheen lapset kukin suhtautuivat eri tavoin kauheisiin uutisiin. Vanhempien kuoleman vaikutuksia olisi ehkä voinut jotenkin lisää ottaa mukaan, koska nuo kohdat missä niitä puitiin jäivät vähän muiden tapahtumien alle. Loppupuolella masentunut ajatus kuolemisesta oli hieno kohta, vaikka surullinen!