Rankkasade rummutti kovaäänisesti Tylypahkan pikajunan kattoa, kun se kiiti tasaista vauhtia eteenpäin syyskuun harmaissa maisemissa. Junan kirkkaat valot lävistivät tyhjien peltojen kolkon synkkyyden ja saivat luhistumispisteessä olevat hylätyt ladot näyttämään aavemaisilta tummaa taivasta vasten. Suurkaupunkien hehku näkyi välillä himmeänä horisontissa ja kun juna ohitti pieniä ikiaikaisia kyliä, niiden valot tervehtivät matkalaisia ystävällisellä loisteellaan.
Vilkuilin sivusilmällä minua vastapäätä istuvaa tyttöä, jonka ilmeettömät kasvot kiusasivat minua vaikeaselkoisuudellaan. Hän näytti ylpeältä, vankkumattomalta ja luotaantyöntävältä, mutten tiennyt, tekikö hän sen tarkoituksella vai ei. Oli miten oli, olin kuitenkin lähes varma siitä, ettei tyttö tahtonut puhua kanssani ja siispä istuimme kummatkin hiljaa tuijotellen, milloin ikkunaa, milloin toisiamme.
Olin päätynyt siihen vaunuosastoon onnekkaiden sattumien kautta, enkä tiedä, miten minun olisi käynyt raskaiden matka-arkkujeni kanssa, ellei muuan valvojaoppilaaksi esittäytynyt hymyileväkasvoinen tyttö olisi löytänyt minua. Tämä Tamara-niminen viidesluokkalainen oli leijuttanut arkkuni määrätietoisesti edellään pitkin junan keskikäytävää ja ohjannut ne sitten melkein tyhjälle osastolle, jossa oli hänen mukaansa “eräs toinenkin ensiluokkalainen”.
Oli hyvin vaikea uskoa, että vastapäätä istuva kivikasvo oli minun ikäiseni. Hän näytti vähintäänkin 13-vuotiaalta ylväine kasvonpiirteineen ja tummine silmineen. Tiesin kuitenkin, että vaikutelma saattoi johtua myös tytön itsevarmuudesta ja arvokkuudesta.
“Hei, keitäs te olette?” vaunuosastoon työntyi vaivanloisen näköisesti lyhyt tyttö, joka veti perässään vaaleanpunaista matka-arkkua ja melkein kompastui kynnykseen astuessaan sisään.
Lupia kyselemättä hän rojautti arkkunsa lattialle ja istahti puuskuttaen penkille kivikasvon viereen. En voinut hetkeen kuin tuijottaa tätä kummallista ilmestystä. Tytöllä oli pitkät laineilevat hiukset, joiden sävy oli syvän vaaleanpunainen. Hänen silmänsäkin olivat haalean vaaleanpunaiset ja valtavat pyöreät silmälasit saivat ne näyttämään luonnottoman suurilta.
Kivikasvo tointui järkytyksestään ensimmäisenä.
“Nimeni on Lorraine Einsworth“, hän sanoi asialliseen sävyyn sukunimeään painottaen ja ojensi kätensä muodolliseen kättelyyn.
“Harmony Harwig”, vaaleanpunahiuksinen tyttö esittäytyi leveästi hymyillen ja ravisti kaksin käsin kivikasvon kättä.
“Minä olen Lotus Sailor”, sanoin ystävällisesti ja nyökkäsin Harmonylle tervehdykseksi.
Tyttö nyökkäsi takaisin ja naulitsi sitten vaaleanpunaiset silmänsä Lorraineen.
“Einsworth”, hän mutisi mittaillen tätä katseellaan: “Et kai vain satu olemaan sukua sille keksijälle, Artemis Einsworthille?”
“Kyllä olen”, Lorraine vastasi ylpeään äänensävyyn: “Ja sinä olet tietysti hius-Harwigeja, niitä, jotka kaupittelevat erikoisen värisiä hiuksiaan helpon rahan toivossa.”
“Ei se aivan noin mene”, Harmony kiisti hiukan kiusaantuneena: “Emmekä me niitä hiuksia rahan takia myy.”
Hänen ilmeensä vaihtui muutamissa sekunneissa iloisesta ja pirteästä surulliseksi ja loukkaantuneeksi. Lorrainen kasvot paistoivat syvää halveksintaa ja hän nojautui ikkunaa kohti kauemmas Harmonysta.
“Minkä vuoksi sitten?” hän kysyi haastavasti.
Harmony synkkeni entisestään. Yhtäkkiä alkoi näyttää siltä, että hän voisi purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. Hänen silmistään kuvastuivat häpeä ja tuska, kun hän sopersi:
“Minulla on coloracapillushyperincrementia.”
Harmony lausui viimeisen sanan tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä ja lyyhistyi sen jälkeen penkilleen hiljaa nyyhkyttäen. En voinut vain kuunnella sitä tekemättä mitään, joten ojensin tytölle nenäliinan ja kysyin lempeän rauhallisesti:
“Mikä se on?”
Hämmästyksekseni vastaus tuli Lorrainen suunnalta. Hän oli valahtanut aivan kalpeaksi ja selasi hyvin paksua ja vanhannäköistä kirjaa.
“Hiusten väri -ja liikakasvutauti”, tyttö selitti vakavana siristellen silmiään saadakseen selvää kirjan minikokoisesta tekstistä: “Siinä hiukset kasvavat valtavaa vauhtia ja epätavallisen värisinä. Harmonylla sen täytyy olla erityisen vakavaa muotoa, sillä se on levinnyt jo hänen silmiinsä.”
Harmony nyökkäsi ja kertoi sitten itkusta vapisevalla äänellä:
“Minä ja neljä kuudesta sisaruksestani perimme tämän isältämme. Parannuskeinoa ei ole, ja voitte uskoa, ettei ole hauskaa joutua leikkaamaan hiuksiaan parin viikon välein, jottei kompastuisi niihin.”
Hänen lopetettuaan vaunuosastoon lankesi syvä hiljaisuus. Sitten Harmony niisti nenänsä nenäliinaani ja ryhdistäytyi.
“Anteeksi, että valitin tästä teille”, hän sanoi äänessään tukahdutettuja tunteita: “Tiedän kyllä, että monilla muilla ihmisillä on paljon pahempiakin ongel...”
“Ei se mitään”, Lorraine keskeytti hänet päättäväisesti: “Minunhan tässä pitäisi pyytää anteeksi. Ajatelkaa, että oikeasti luin sairaudestasi vielä eilen illalla, mutta en niiden kamalien juorujen takia osannut yhdistää sitä teidän perheeseen.”
Hän painoi päänsä syyllisen näköisenä, mutta Harmony sen sijaan hymyili jälleen.
“Mitäs tuosta”, hän sanoi ystävällisesti: “Arvostan ihmisiä, jotka osaavat myöntää virheensä, joten minun puolestani asia on sovittu.”
Ihailin Harmonyn mutkattomuutta ja reiluutta. Hän oli selvästi niitä ihmisiä, joiden seurassa oli helppo olla. Lorrainekin näytti huomaavan sen, sillä hän päätti pian aloittaa uuden keskustelun.
“Mihin tupaan tahtoisitte päästä?” tyttö kysyi, ja huomasin yllätyksekseni pienen hymynkareen hänen huulillaan.
“En tiedä”, vastasin heti: “Olen miettinyt tätä pitkään ja huomannut, etten pääse puusta pitkälle. En kuitenkaan usko, että voisin päätyä Rohkelikkoon, sillä sinne minusta ei ole.”
“Älä sano noin”, Harmony kielsi hymyillen: “Kai sinä olet kuullut, miten monenlaista porukkaa sielläkin on. Onhan rohkeuttakin monenlaista.”
Hän piti pienen miettimistauon ja jatkoi sitten pohdiskellen:
“Itse tahtoisin varmaan Puuskupuhiin. Yksi veljistäni oli Tylypahkaa käydessään siellä ja olen kuullut, että tuvassa oli ainakin silloin hyvä yhteishenki.”
Minä nyökkäsin. Puuskupuh voisi olla ihan mukavakin. Eikä luultavasti asettaisi oppilailleen valtavia paineita, kuten olin kuullut Korpinkynnen tekevän.
Havahduin mietteistäni, kun Harmony kysyi Lorrainen mielipidettä. Hän oli juuri selittämässä perusteluja toiveelleen päästä Korpinkynteen, kun toisesta matka-arkustani kuului pieni ääni:
“Lotus, minun on nälkä.”
Olisin tunnistanut puhujan tuhansien joukosta, mutta en olisi ikinä odottanut kuulevani Bluebellin ääntä Tylypahkan pikajunassa keskellä autioita nummia ja raivoavaa ukkosmyrskyä. Lorraine ja Harmony taas eivät tajunneet, mistä oli kyse, vaan tuijottivat arkkua kuin se olisi noiduttu.
“Bluebell!” huudahdin yhtä aikaa järkyttyneenä ja hämmästyneenä kiiruhtaessani samalla avaamaan matka-arkun kiilteleviä metallikiinnikkeitä.
Sisko makasi arkussa sikiöasennossa vaatteideni ja koulutarvikkeideni ympäröimänä ja hänen kirkkaat taivaansiniset silmänsä tuijottivat kujeilevasti suoraan minuun. Avattuani kannen, tyttö nousi istumaan ja venytteli käsiään pitkään ja hartaasti.
“Kuka hän on?” Harmony kysyi ystävällisesti kasvoillaan hämmentyneen utelias ilme.
Sivuutin kuitenkin hänet ja keskityin Belliin. Voisin selittää muille myöhemmin, kunhan pääsisin itse perille asioiden laidasta. Kymmenet kysymykset risteilivät päässäni ja törmäilivät toisiinsa, ennen kuin päädyin valitsemaan niistä mielestäni tärkeimmän.
“Miten ihmeessä oikein pääsit tänne?” tiedustelin hitaasti siskoltani, joka katseli ympärilleen ilmeisen ilahtuneena näkemästään: “En muista pakanneeni sinua mukaan.”
Bell nauroi helisevää pienen lapsen nauruaan ja ravisti kultakiharaista päätään huvittuneena. Sitten hän selitti minulle juurta jaksaen, kuinka oli pakkaamisen päätyttyä tyhjentänyt toisesta matka-arkustani joitain tavaroita ja sullonut niitä toiseen arkkuun, sekä sänkyni alle, etten huomaisi niiden puuttumista. Hän kertoi, että oli lähtöpäivänä vain esittänyt sairasta ja ollut jäävinään kotiin, jolloin hän oli voinut rauhassa piiloutua arkkuun, eikä kukaan ollut ihmetellyt, miksei hän ollut lähtenyt saattamaan minua junaan. Kertomuksensa lopuksi hän vielä kysyi kaikkein viattomimmalla äänellään katse luotuna suoraan minuun:
“Ethän ole vihainen, Lotus?”
Kun palaset alkoivat hiljalleen loksahdella paikoilleen pääni sisässä, minun oli vaikea pidätellä nauruani. Oli niin Bellin tapaista luikerrella vaikeuksista tekeytymällä kiltiksi pikkuenkeliksi, joka ei ikimaailmassa voisi tehdä mitään pahaa.
“Kun pääset Tylypahkaan, sinusta tulee takuulla Luihuinen”, sanoin huvittuneena Bellille: “Olet niin juonikas, että en tiedä, voinko enää päästää sinua hetkeksikään silmistäni.”
Bluebell kikatti suloisesti ja sanoi sitten uudestaan:
“Lotus, minun on nälkä.”
Kaivoin toisesta matka-arkustani eväsrasian ja tarjosin siskolleni runsaasti täytettyä eväsleipää, jota tämä alkoikin ahmia hyvällä halulla revittyään ensin käsin leivän kuoret pois. Katselin hymyillen Bellin ruokailua ja mutustelin hajamielisesti leivän kuoria, kun tajusin, että minun olisi nyt selitettävä siskoni läsnäolo oppilastovereilleni.
Käännyin heidän puoleensa ja näin, kuinka he vaihtoivat katseita ja kuiskivat hiljaa keskenään. Lorrainen ilme oli vaivaantunut. Hän ei selvästikään ollut tottunut olemaan tekemisissä lasten kanssa. Harmony sen sijaan näytti ystävällisen uteliaalta ja kääntyi vähän väliä katselemaan Bellin ruokailua ymmärtäväisesti hymyillen.
“Noniin”, aloitin saadakseni tyttöjen katseet kääntymään minuun: “Tässä on pikkusiskoni Bluebell, joka on onnistunut matkustamaan salaa matka-arkussani tänne junaan, kuten ehkä jo kuulittekin.”
“Mitä aiot tehdä hänen kanssaan?” Lorraine kysäisi levottomana: “Tarkoitan siis, että ethän voi ottaa häntä mukaasi Tylypahkaan. Sehän on taatusti sääntöjen vastaista ja jos jäät kiinni niin...”
“Mitä muuta Lotus voi sinun mielestäsi tehdä?” Harmony tivasi hiukan ärtymystä äänessään: “Ei pikkusiskoaan voi hylätä junaan tai mihinkään muuallekaan, jos sinä sitä ajattelit.”
Huokaisin. En ollut miettinyt lainkaan, mitä voisin tehdä Bellille. Kaikki aikani oli kulunut muiden asioiden selvittämiseen.
“Oikeastaan en vielä tiedä”, myönsin hiukan nolona: “Enkä voi tehdä päätöstä keskustelematta hänen itsensä kanssa.”
Siihen tarjoutuikin heti tilaisuus, kun tyttö sai leipänsä syötyä ja hyppäsi ylös arkusta sännäten meidän luoksemme. Hän istahti penkille minun viereeni ja jäi tuijottamaan suu auki Harmonyn vaaleanpunaisia hiuksia.
“Ketä nuo ovat”, hän kuiskasi hiukan ujosti osoittaen Harmonya ja Lorrainea sormellaan, vaikka olin yrittänyt opettaa hänelle, ettei se ollut kohteliasta.
“Hei, Bluebell”, Harmony tervehti ottaen tottuneen oloisesti tilanteen haltuun: “Minä olen Harmony ja tässä on Lorraine. Me olemme menossa Tylypahkaan Lotuksen kanssa.”
Lorraine tervehti Belliä jäykästi, mutta huomasin, että hän yritti vain peittää epävarmuutensa sen avulla.
“Hei, Harmy ja Lora”, Bell sanoi hilpeästi keksien tapansa mukaan lyhenteet mielestään liian pitkille nimille.
Hän vilkutti tytöille pöydän toisella puolella ja Harmony vilkutti takaisin leveästi hymyillen.
“Bell”, hän aloitti vieden keskustelua taitavasti eteenpäin: “Mitä olet ajatellut tehdä, kun sisaresi menee Tylypahkaan? Tiedäthän, ettet ole vielä tarpeeksi vanha käymään koulua.”
“Totta kai tiedän”, Bell tokaisi heti: “Mutta minä olen piilossa ja leikin Lotuksen kanssa sitten, kun hän ei opiskele. Sinun pitäisi kyllä tietää, että minä olen mestari piiloutumisessa.”
“Mutta sitten sinä rikot koulun sääntöjä ja Lotus joutuu vaikeuksiin”, Lorraine puuttui puheeseen.
Hän näytti olevan niin vahvasti epämukavuusalueellaan, että päätin jatkaa nopeasti auttaakseni hänet pois tilanteesta.
“Mutta Bell”, sanoin: “Oletko ajatellut äitiä ja isää. He menevät tänään kotiin, eivätkä löydä sinua mistään ja ovat kamalan huolissaan.”
Tyttö laittoi sormen suuhunsa ja pohti pitkään ja hartaasti. Lopulta hän lausahti hieman tuohtuneesti:
“Kyllä äiti tietää varmasti, missä olen ja hän kertoo isälle. Etkö muista, kun kerroit minulle tarinan siitä siepatusta lohikäärmeenpoikasesta, jonka emo tiesi, missä se oli ja matkusti hakemaan sen takaisin kotiin. Se on sitä äidinmaistoa.”
“Äidinvaistoa”, oikaisin hymyillen, vaikka samalla minua ärsytti siskoni harmillisen hyvä muisti.
Lupasin itselleni, että vastedes kertoisin vain vaarattomia tarinoita, joista ei olisi haittaa jälkeenpäin ja selitin sitten Bellille:
“Tarinan lohikäärme-emo tiesi poikasensa olevan vaarassa, muistathan. Se sai sen äidinvaiston heräämään. Mutta Tylypahkassa sinä et ole vaarassa, joten äiti ei saa tietää, missä olet.”
Bellin punnitessa antamaani selitystä ja miettiessä, voisiko se pitää paikkaansa, vaunuosastomme oveen koputettiin. Jähmetyimme kaikki paikoillemme kiinnijäämistä peläten, kunnes Lorraine kuiskasi vakavana:
“Jatkakaa te vain, minä hoidan tämän.”
Hän hiippaili vaunuosastomme ovelle ja raotti sitä niin, että pääsi luikahtamaan ulos ilman, että kukaan pystyi näkemään sisälle osastoon.
“Miksi meidän pitää olla hiljaa?” Bell kuiskasi oven sulkeuduttua jälleen Lorrainen mentyä.
“Koska muut eivät saa tietää, että sinä olet täällä”, vastasin lempeästi: “Katsos kun sinun ei oikeastaan pitäisi edes olla täällä, koska juna on varattu Tylypahkan oppilaille.”
“Mutta kun minä haluan Tylypahkaan”, Bell vastusti korottaen aavistuksen verran ääntään: “En tahdo olla kotona, kun sinä et ole siellä.”
“Me tiedämme sen”, Harmony liittyi jälleen keskusteluun: “Mutta entäpä jos puhuisit hetken minun kanssani niin voisimme sen jälkeen yhdessä päättää, miten teemme seuraavaksi. Lotus tarvitsee nyt aikaa tarkistaakseen, mitä kaikkea olet purkanut pois hänen matka-arkuistaan.”
En ollut itse tullut edes ajatelleeksi laukkujen tarkistamista, mutta kun Bell näytti pitävän Harmonysta, ja toisin päin, katsoin voivani ottaa hetken aikaa selvittääkseni, mitä minulla ei ollut mukanani.
Listattuani puuttuviksi talviviitan, taikajuomatunneilla käytettävän punnussarjan, sekä rakkaan merensinisen torkkupeittoni, kuulin kuinka ovi kävi ja Lorraine astui sisään voitonriemuisen näköisenä kantaen kädessään iloisenkirjavaa paperipussia. Hän kaatoi pussin sisällön tyhjäksi jääneelle penkilleni ja hymyili huomatessaan meidän äimistyneet ilmeemme, kun näimme valtavan makeiskeon, joka kasvoi kasvamistaan, kunnes pussissa ei ollut enää mitään.
“Kärrynoita kävi”, hän vastasi ääneen lausumattomaan kysymykseemme: “Ja koska minulla on nyt enemmän herkkuja, kuin jaksan syödä, pyytäisin teitä auttamaan, mikäli muilta kiireiltänne ehditte.”
Belliä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan hän hyökkäsi heti makeisvuoren kimppuun etsien sieltä suosikkejaan viuhpiiporeita. Minä ja Harmony olimme hieman maltillisempia.
“Kiitoksia omasta ja siskoni puolesta”, sanoin painokkaasti: “Et arvaakaan, kuinka tärkeää tämä on hänelle.”
Silloin Lorraine veti minut hieman syrjemmälle muista ja mutisi madalletulla äänellä:
“Tämä on vähintä, mitä voin tehdä oltuani niin töykeä Harmonylle ja Bluebellille. On vain vaikeaa ainoana lapsena huomata ajatella muita, kun ei ole tottunut tekemään niin.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi, vaikken voinutkaan aivan tarkkaan käsittää, millaista olisi elämä ilman Bluebelliä. Ja äkkiä miltei säälin Lorrainea, joka oli varmasti viettänyt hyvin yksinäisen lapsuuden perheensä ainoana lapsena.
Taisin kommentoida jo edelliseen tarinaan samaa, mutta kuvailusi on tajuttoman hienoa ─ se on rauhallista ja vetää lukijaa puoleensa.
Lorrainen olemus oli alkuun luotaantyöntävä mutta hän paljastuikin tarinan lopussa ihan mukavaksi tytöksi, kun halusi hyvittää töykeytensä. Hänen ensivaikutelmansa tuntui huuhtoutuvan kerralla pois, kun hän kertoikin syyn sille, miksei osannut ajatella muita kun itseään.
Harmony on siis aivan ihana oppilas, rakastuin häneen heti! Hän on todella kiltti ja huomaavainen, kuitenkaan hän ei ole liian "perus kiltti", sillä hän oli myös erittäin persoonallinen.
Bluebell, miten hänkään keksi piiloutua Lotuksen matkatavaroihin! Hänen lapsenmielisyys ja tapansa ajatella olivat niin suloisia, että vaikka hän olikin menossa kielletysti Tylypahkaan, ei häntä voinut tuomita! Aidinmaisto ─ siis vaisto! ─ oli todella sympaattinen lisäys tarinaan, josta pidin ja joka jäi hyvin mieleen.
Saat tästä tarinasta 38 tupapistettä, 17 kaljuunaa, 6 sirppiä ja 11 sulmua!