Ensimmäinen luku - Tunne -ja muita myrskyjä

Kiireiset ihmiset juoksivat ympäriinsä ja aukoivat sateenvarjojaan. He tungeksivat räystäiden alla ja kirosivat kovaan ääneen märkiä hiuksiaan ja sukkiaan. Joka puolelta kuului kengänkorkojen kopinaa ja huutoa, sekä sadepisaroiden ropinaa asfaltilla ja rautatieaseman lasikatolla. Ilmassa leijui ärtymystä ja kiirettä, jotka pitivät ihmiset liikkeessä, mutta saivat minut tuntemaan oloni mahdottoman pieneksi. Rajuilma oli puhjennut nopeasti ja yllättäen. Harmaat pilvet olivat hiipineet kenenkään huomaamatta auringon eteen ja peittäneet pian koko taivaan. Ensimmäinen salama oli iskenyt varoittamatta ja saanut aikuiset kirkumaan ja lapset itkemään hysteerisesti. Rankkasadekin oli alkanut suoraan, antamatta minkäänmoisia varoitusmerkkejä. Katselin ihaillen isäni levollisuutta, kun hän purjehti edelläni väentungoksen läpi kohti asemalaitureita. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, kun taas välähti ja tusinoittain kiljaisuja kajahti ilmoille. Isä oli ollut oikeassa kuten aina sään suhteen neuvoessaan meitä sonnustautumaan sadetakkeihin. Hänellä oli selvästi jokin ihmeellinen kyky ennustaa säätä, vaikkei hän taikoa osannutkaan.   Äiti kiiruhti vierelleni omassa punaisessa sadetakissaan ja kuiskasi:   “Rohkeutta, oikeastaan tästä on meille hyötyä. Tässä kaaoksessa jästit eivät huomaa, kun livahdamme puomin läpi.” Nyökkäsin lyhyesti. Enhän minä ukkosta pelännyt, vaan sitä puomia. Entä jos minä törmäisin siihen. Työntämäni kärryt kimpoaisivat takaisin päin ja ajaisivat ylitseni. Tunsin ikävän kouraisun vatsanpohjassani kun vain ajattelinkin sitä. Sitten muistin, etten ollut ainoa ensikertalainen joukossamme: isähän ei ollut ikinä käynyt puomin toisella puolen. Mutta tuskin hän sentään jäisi kärryjensä alle, vaikka ne kimpoaisivatkin puomista häntä kohti.   Vilkuilin hermostuneesti ympärilläni vellovaa ihmismassaa. Mitä nyt sateen läpi näin, kaikki vaikuttivat hyvin keskittyneiltä omiin ongelmiinsa, eikä kukaan näyttänyt kiinnostuvan kolmihenkisestä seurueesta erivärisine sadetakkeineen. Puomi häämötti jo aika lähellä muutaman sateenvarjoporukan takana ja yritin etsiä mahdollisia tuijottelijoita, jotka voisivat tarvittaessa toimia esteenä puomin läpi kulkemiselle. En kuitenkaan ehtinyt keksiä mitään, kun rajuilman läpi kuului äidin päättäväinen ääni: “No niin, seuraavaksi läpäisemme tuon puomin. Muistakaa olla herättämättä huomiota, älkääkä panikoiko ja juosko. Se saa ihmiset ihmettelemään.” Huokaisin ja puristin tiukemmin kärryjeni tankoa. Isä luovutti omat kärrynsä äidille ja kumartui minun puoleeni. “Muistatko, kun ensimmäisen kerran harjoittelimme sukeltamista?” hän kysyi hymyillen rohkaisevasti: “Tämä ei voi olla yhtään sen vaikeampaa. Täytyy vain mennä vedenpinnasta läpi, tässä tapauksessa siis puomista.” Pystyin näkemään isän kasvoilta hienoisen jännityksen, kun hän suoristautui täyteen pituuteensa.   “Tehdään se yhdessä”, hän lupasi rauhoittavalla äänellä ja tarttui kärryjeni tankoon. Äiti katsahti meihin varmistaakseen, että olimme valmiita ja käveli sitten hitaasti ja rauhallisesti kärryjään työntäen päin puomia. Pian hän oli jo poissa. Yritin rauhoittaa tykyttävää sydäntäni kertomalla sille, että kohta olisin itsekin turvallisesti toisella puolella. Se ei kuitenkaan auttanut.   Puristin silmäni tiukasti kiinni, kun tunsin isän alkavan työntää kärryjämme verkkaisesti ja ajattelin mielessäni sitä meluisaa ja sateentuhrimaa asemaa, jolta olimme juuri poistumassa. Käteni hikosivat, kun seurasin sokkona kärryjä työntävää isääni ja aloin pelätä, että sydämen ehtisi räjähtää, ennen kuin pääsisin edes puomin kohdalle. Silloin jokin tukki tieni, enkä päässyt enää eteenpäin. Kärryt eivät liikkuneet, vaikka kuinka työnsin. “Lotus”, se oli isän ääni, lämmin ja kutsuva: “Oletko kunnossa?” Avasin silmäni valmiina kohtaamaan kiinteän puomin punavalkoisinen raitoineen, mutta näinkin isän huolestuneet kasvot. Tunsin oloni huteraksi. Olimme siis päässeet läpi.   Laituri 9 ja ¾ oli korkeassa tunnelin muotoisessa rakennuksessa, ja sadepisarat ropisivat kovaäänisesti sen kattoon. Edessäni seisoi ylväs punainen veturi ja kaukana takanani häämötti puomi, jonka luota olin kävellyt jo hyvän matkaa eteenpäin.   Juna oli valtava ja sai minut mykistymään ihastuksesta. Sen kiiltävät kyljet olivat sadeveden puhdistamat ja pillin vihellys kuulosti kutsuvalta. Minulle tuli heti parempi olo, kun mietin junamatkaa läpi laajojen peltojen ja nummien.   Tämän laiturin tunnelma oli kaukana siitä, mitä puomin toisella puolella oli ollut. Kenelläkään ei näyttänyt olevan kiire ja ihmisistä huokui suurta haikeutta, kun he hyvästelivät perheenjäseniään. Matka-arkkujen raahausäänet ja sateen ropina lasikattoon täyttivät koko tilan. Seisoimme hetken hiljaa paikoillamme katsellen muiden perheiden hyvästelyä. “Nyt on kai... minun aikani”, sanoin sitten hiljaa ja takellellen, sillä minun täytyi nieleskellä kyyneliä, kun tajusin, kuinka kauan minun pitäisi olla erossa perheestäni.   Isä nyökkäsi epäröiden, kuin ei oikein löytäisi sanoja kuvaamaan kaikkea, mitä hänen mielessään sillä hetkellä liikkui. Hän tarttui toiseen suurista matkalaukuistani ja nosti sen pois kärryistä. “En edelleenkään ymmärrä, miten sinulla on niin paljon tavaraa, että tarvitset kahta arkkua”, äiti totesi pohtivasti taistellen kyyneleitä vastaan: “Mutta olkoon miten paljon hyvänsä, meidän täytyy rahdata ne junaan.” Kahden arkun käyttö oli ollut Bellin ehdotus. Se kuulemma jätti tilaa myös vuoden aikana kertyville tavaroille, eikä yhtä arkkua tarvinnut täyttää liikaa. Ja koska en voinut olla myöntymättä hänen tahtoonsa, olin heti päättänyt pakata kahteen arkkuun, vaikka se toikin lisätyötä kantajille.

Siskoni ajatteleminen teki kipeää ja sai minut puhkeamaan kyyneliin. Bell ei ollut edes päässyt mukaamme King's Crossin asemalle, sillä hän oli viime hetkellä tullut sairaaksi ja tämän vuoksi jäänyt kotiin tervehtymään. Kun viimein lakkasin itkemästä, isä oli jo kantanut molemmat matka-arkkuni junaan ja palannut luokseni hyvästelemään. Tiesin, että meillä kaikilla oli aivan yhtä kamala olo, joten aloitin: “Hyvästi, äiti ja isä. Nähdään taas joululoman aikoihin.” Sanat tuntuivat tyhjiltä ja riittämättömiltä, mutta vanhempani tiesivät kyllä, mitä niillä tarkoitin. He tulivat kumpikin halaamaan minua ja lausuivat kauniita sanoja, jotka kuitenkin korvissani muuttuivat yhdeksi puuroksi, josta poimin sanan sieltä, toisen täältä.   “Muista, että rakastamme sinua, mitä tahansa tapahtuukin”, kuulin äidin ääneen, joka hukkui junan pillin uuteen vihellykseen.   Juna oli lähdössä ja kutsui viimeisiä tylypahkalaisia kyytiinsä. Tiesin, että minulla oli kiire, mutten halunnut vielä lähteä pois perheeni luota. Yritin pitkittää halausta, kunnes kuulin isän sanovan liikuttuneella äänellä: “Menehän nyt ja paljon onnea matkaan. Muista kirjoittaa usein. Bellillä tulee sinua varmasti valtava ikävä.” “Harmi, että hän ei päässyt asemalle kanssamme”, äiti sanoi myötätuntoisesti nyökäten.   Se oli minulle aivan liikaa. En kestänyt enää, vaan kyyneleet alkoivat jälleen virrata poskiani pitkin. Irrottauduin halauksesta ja säntäsin itkien läpi tyhjentyvän laiturin kohti lähtövalmiina odottavaa junaa. Kyytiin noustessani tunsin, kuinka lattia allani alkoi liikkua kasvavalla vauhdilla eteenpäin. Minä olin nyt matkalla.