Prologi

// HUOM! Tarinassa saattaa olla herkimmille sopimattomia kohtia. (Tarinan voi aloittaa myös seuraavasta luvusta.)

Punaista. Jotain märkää. Jatkuva, pään valtaava sointi, kohina, syke.

Hän havahtui siihen, että oli hereillä. Käsi oli kaulalla, mutta hän ei muistanut vieneensä sitä sinne. Kumpikaan, käsi tai kaula, ei tuntunut siltä, miten hän ne muisti. Rosoista ja tahmeaa. Hän toi käden takaisin, oletti jo näkevänsä verta kaulalta, mutta sen sijaan oikean käden nimetön puuttui.

T-tergeo, tergeo, hän loitsi, mutta ei ääneen, mitään ei tapahtunut, missä taikasauva? Hän käänsi päätään: siinä, ehkä jalan päässä siitä, missä hän nojasi seinään, puoliksi penkinreunan alle kierineenä. Se näytti ehjältä, hän kampesi itsensä toisen käden varassa eteenpäin, ja käsi täristen riuhtaisi sen penkin välistä: kuului kräk, aivan päähän syntyi pieni halkeama. Sulan häiven kurkisti nyt ulos puunsyistä.

Ei ollut aikaa kirota, hän osoitti sauvan vasemmalla kädellä, loitsi uudestaan, hyvin hiljaa. Juna kulki vielä, mutta epätasaisemmin, vauhti kiihtyen - mitä kuljettajalle oli tapahtunut? Tergeo: tällä kertaa se onnistui, verenvuoto hävisi paljastaen lähteensä, hän kakoi. Tergeo, Episkius, Fenkoli, hän yritti, ja viimeinen sai olon vähän paremmaksi.

Nyt hän pystyi nousemaan ylös, mutta kosketti uudestaan kaulaa, se se oli, joka tuntui tahmealta. Oliko sekin tapahtunut ilmiintyessä, vai jo aikaisemmin? Hän muisti ensimmäiset loitsut, räjähdyksen ja paineaallon viimeisten osastojen irrotessa toisistaan. Hän oli väärällä puolella, oli ollut pakko kaikkoontua tai ne saisivat hänet. Hän muisteli kitkerästi Upeaa, jolla oli suoriutunut kokeesta - mutta kävi ilmi, että koetilanteella ei ollut mitään tekemistä hätätilanteen kanssa. Sormen oli täytynyt halkeentua silloin.

Tässä vaunuosastossa ei näkynyt merkkejä taistelusta, joten hänen oli oltava lähempänä kuljettajaa kuin viimeisiä vaunuja. Hän ei ollut viimeisessä vaunussa, johon oli yrittänyt: se olisi ollut täynnä ihmisiä, hidastuvassa liikkeessä. Hän oli kaikkoontunut väärään suuntaan. Hän ajatteli uudestaan kaikkoontumista, mutta katsoi paikkaa, jossa olisi pitänyt olla sormi, ja tunsi vastustamattoman pelon nousevan rinnassaan kuin pahoinvointi. Hän ei pystyisi yrittämään uudestaan, ei vielä - jospa hän vain näkisi, vuosiko kaulasta verta…

Kiskojen kalkatuksen yli hän kuuli vaimeita huutoja, vaimeita vielä, mutta ei kauaa. Ne eivät olleet lähteneet: jos hän oli jättänyt sormen jälkeensä, he tiesivät, ettei hän ollut päässyt kauas. Hän puristi sauvaa kovemmin, yhä vasemmalla kädellä, joka ei ollut hänen sauvakätensä. Oikea käsi kaulaa painaen hän katseli ympärilleen askeleet haparoiden. Lasiset ovet olivat vielä ehjiä, mutta paljastivat tyhjät osastot, hattuhyllyille näki läpi, ikkunoissa oli pienet tuuletusaukot, ei muuta. Ulkona näkyi kallioita, ohitse viilettävä juna sai hennon lumipyryn näyttämään vaalealta sateelta. Ei mihinkään, hän ei voisi mennä mihinkään. Äänet kuuluivat jo lähempää, välissä oli kenties vain yksi vaunuosasto.

Olisi vain yksi vaihtoehto. Sydämen syke tuntui korvissa, kaulalla, käsivarsissa ja sormenpäissä. Hän siirtyi ovelle, oikealle puolelle selkä seinää vasten, jotta voisi loitsia oikean olkansa ylitse. Hän avasi sisemmän oven: nyt radan äänet kuuluivat kovempaa. Jäljellä olevat sormenpäät koskettivat kylmän kahvan pintaa. Olisi oltava nopea, niin nopea että ne olisivat tainnoksissa ennen kuin tajuaisivat hänen olevan siellä. Hän kuuli huudon yli muun kohinan:

”Se on pojalla! Hänet on pakko löytää!” Seuraavan osastonpään ovi oli avattu. Hengitys kiihtyi, hän puuskutti, nyt tai ei koskaan.

Hän painoi kahvan alas.