Luku 2 - Niin se maailma pyörii

4 VUOTTA MYÖHEMMIN

Sali raikui puhetta, eri luokkien ääniä, jotka pakottivat toisensa puhumaan lujempaa. Mikään ei ollut salissa paikoillaan, kun oppilaat hakivat paikkojaan ja lukujärjestyksiään ensimmäisen aamun kaoottiseen tapaan. Pilkottava aurinko paistoi ikkunoista ja salin puhtaan keltapurppuraisesta taivaskatosta, kylpien kaikki särkevän kirkkaaseen valoon. Jake siristi silmiään. Hän ei ollut kunnolla herännyt - ei ollut kunnolla nukahtanutkaan, mikä jätti hänet nukkumattomuudesta juopuneeseen valvetilaan.

Hän vilkaisi odottavasti salin etuosaan opettajien pöytään: vain muutama oli paikalla, ja heti ensisilmäyksellä näki, että kaikki olivat selkeästi keski-iän ylittäneitä. Ei kai sen eilisen jälkeen pitänyt yllättää. Jason istui ensimmäiseen tyhjään kohtaan tupapöydässä, vasemmalla puolellaan muutama selkeästi innosta piukea ensiluokkalainen, ja oikealla maltillisempia kakkosluokkalaisia. Ei haitannut, ettei hän ollut ehtinyt avajaispitoihin, ensimmäisen luokan aloittavia ei voinut olla tunnistamatta: pienimmät olivat aina tähän aikaan joko hermostuneimpia tai innostuneimpia. Ruokapöytä oli koko salin tilaa vastaavassa sekasorrossa: eri astiat olivat puolityhjiä ja jakaneet sisältönsä myös puunsyiselle pöydälle, kirjeitä ja revittyjä kirjekuoria lojui siellä täällä pitkin pöytää. Jake keräsi väsyneesti lautaselleen sekalaisen järjestelmän aamiaistarvikkeita.

"Muodonmuutoksia, SIISTIÄ!” huudahdus hänen vasemmalta puoleltaan kiinnitti hänen huomionsa. ”Mun äiti oli muodonmuuttaja, mustakin tulee isona muodonmuuttaja!"

"Ai mikä muodonmuuttaja? Siis miksi se muuttui?" vastasi toinen ekaluokkalainen.

"No... en mä tiedä, käärmeeksi vissiin. Se kuoli kun olin kolme, mutta silleen isä sanoi."

Otis oli siis jo jakanut lukujärjestyksiä. Jake mietti, kuinka nopeasti Otis romuttaisi poikaparan haaveen animaagiksi ryhtymisestä. Kunhan poika ei koskaan kehuskelisi tunnilla äidin muodonmuutoksella – Otis ei pelännyt esittää lapsille elämän karuja totuuksia.

Jake antoi nuorempien äänten hiipua huomiostaan, kun takaa kulki joukko oppilaita, jotka Jason tunnisti muiksi seiskaluokan pojiksi.

"Kadlein kanuunoissa? Ei ole totta! En edes tiennyt, että sinne otetaan harjoittelijoita, nehän on ihan maatason joukkue! Mutta eihän sitä pysty tekemään samaan aikaan kun käyt koulua?"

"Tein niiden kanssa sopimuksen, täällä käy niiden kouluttaja katsomassa harjoituksia - taattu paikka koulun jälkeen." Ääni oli rehvasteleva.

"Ihan mahtavaa, oikeasti! Olet varmaan ainoa, jolla on oikeasti jo joku paikka.”

Äänet etääntyivät, mutta eivät tarpeeksi, kun pojat istuivat kakkosluokkalaisten toiselle puolen.

"Nyt on varmaan hyvä aika kertoa, että minä sain harjoittelupaikan salaisuuksien osastolta”, kolmas sanoi.

"Mitä! Ihan sekoa! En edes tiennyt, että halusit sinne."

"Ja isälläsi ei varmaan ollut mitään tekemistä sen kanssa."

"Isälläni oli ihan sata prosenttia tekemistä sen kanssa - mitä väliä? Niin se maailma pyörii, jäbä."

Kahvi oli kitkerää ja painunutta. Jake melkein toivoi, että käsillä olisi ollut jotakin vahvempaa. Jos ei olisi ollut pakko saada lukujärjestyksiä, hän olisi varmaan jättänyt koko aamupalan välistä. Ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana hän ei tuntenut häivääkään iloa siitä, että oli aika palata kouluun. Oli aina helpotus päästä pois lastenkodista, tietysti, mutta seitsemäs ja viimeinen kouluvuosi lupaili lähinnä päämäärätöntä opiskelua opettajien haukankatseen alla. Edellinen vuosi oli päättynyt merkityksettömästi, eikä Jake keksinyt kuin kourallisen ihmisiä, joita hän oikeasti odotti näkevänsä, vaihtelevan välinpitämättömissä määrin. Hän hieroi sormusta nimettömässään. Sormenpää kivien välissä hän työnsi, ja kulta pyöri sulavasti ihoa vasten. Työntö kerrallaan, peukalo pyöritti sormusta paikallaan.

Jasonin katse seurasi puolitietoisesti kolmen luokkalaisen salatun kilpailevaa keskustelua. Toisella puolella penkki hänen allaan tuntui notkahtavan vaivihkaa.

"Eka aamu ja heti murjottamassa?"

Kehräävä ääni leikkasi tehokkaasti salin hälinän lävitse. Jason kääntyi. Poika oli solahtanut nojaamaan pöytään hänen viereensä, kasvoillaan itsevarma hymytön hymy, joka pilkotti silmistä, kulmakarvoista ja äänestä. Zacharias Veale. Kiusoittelevista sanoista huolimatta Jason huomasi hymyilevänsä.

"Murjottaminen yleensä viestittää 'älä puhu minulle'", Jason sanoi.

"Minua ei niin helposti karkoiteta", Zach virnuili. "Olisin puhunut sinulle jo eilen, mutta eipä sinua näkynyt."

Kai siinä oli jotain koskettavaa, että joku oli kaivannut häntä pidoissa.

"Joo, minä... tulin erikseen, tultiin samaa matkaa veljen kanssa." Se kuulosti lähemmäs totuudelta.

"Ai, te olette väleissä nykyään?" Zach kysyi huomaamatta epäröintiä. Jake oli vastaamassa, etteivät he koskaan varsinaisesti olleet välirikossa, mutta Zach tähyili salin etuosaan. "Missä hän muuten on?"

"Vince ei oikein tykkää olla isoissa porukoissa. Kun on se..." Jake osoitti oikealla kädellään summittaisesti oikealle puolelleen rintaa ja kasvoja.

"Aivan, aivan", Zach sanoi ääni tietävästi hiipuen ja nyökytteli. Aiheenvaihto oli paikallaan.

"No, mistä halusit puhua?” Jake kysyi. ”Pitäisikö olla huolissaan?"

Zach hymyili ja nojasi taaksepäin.

"Luulen pikemminkin, että pidät siitä."

"No, kakaise ulos."

Silmistä näki, että Zach pyöritti asiaa mielessään, nautti miettiessään, miten esittää sen. Kuin hänellä olisi mehevä salaisuus, oikea kultamuna, kertomisen arvoinen asia. Toinen käsivarsi pöytään nojaten Zach, hänen pöytää kohti kallistuneet hartiansa ja kullanruskeat hiuksensa erottuivat terävänä salin haaleaa taustaa vasten. Huomaamattaan Jake oli jo nojautunut lähemmäs.

"Muistatko kolmosvuonna", Zach sanoi maireasti, piti tauon ja haki lauseen loppua katseellaan taivaskatosta, "mitä tutkit, kun saatiin jälki-istuntoa? Kun putosit järveen?”

"Ai muistanko?" Jake toisti epäuskoisesti - varsinkin, koska Zachillä oli ollut osansa tapahtumissa. Jos professori Otis ei olisi asettunut hänen puolelleen, taas, Jason olisi lentänyt silloin kaaressa pihalle. Zach ei kuitenkaan näyttänyt oikeasti odottaneen hänen vastaustaan.

"Minulla", hän painotti, "on uusi johtolanka."

Sanoilla ei ollut sellaista vaikutusta kuin Zach epäilemättä oli odottanut.

"Mikä?" Jake kysyi heti, ja menetti kiinnostuksensa – vain siksi, että vahvasti epäili Zachin pystyvän esittämään hänelle asiasta mitään uutta. Kaikki kivet ja kannot oli käännetty. "Ei ole olemassa uusia vihjeitä. Se kuivui kasaan."

"Älä nyt hätäile", Zach toppuutteli horjumatta, yhä yhtä itsevarmana. "Kerron sinulle, kunhan lupaat, että tulet mukaan."

"Mukaan?"

"Mukaan etsimään sitä", Zach lisäsi. Siihen Jason osasi vastata miettimättä.

"Ei."

"Älä nyt."

"Zach, vaikka sinulla olisikin jokin uusi johtolanka - mitä en siis usko - olen siepin päässä erottamisesta, en ole tulossa mukaan yhtään mihinkään." Zach liikahti.

"Mitä, aiotko kököttää koko vuoden kiltisti tunneilla? Suorittaa Upeat kokeista?"

"Sen juuri aion tehdä", Jason sanoi. Hän kallisti päätään. "Tai no, enpä tiedä tuosta viimeisestä..."

"Kuuliainen hikke, Jason Kidd..." Zach makusteli ajatusta suussaan. "Ei, en oikein näe sen tapahtuvan." Hän ei tarkoittanut sitä varsinaisesti loukkaavasti, vaikka ehkä pisteliäästi - hän tarkoitti, ettei oikeasti pystynyt kuvittelemaan Jasonia mukautumassa siihen rooliin. Eikä totta puhuen pystynyt Jason itsekään, minkä takia hän kenties ei loukkaantunutkaan.

"Mistä lähtien sinua edes kiinnostaa viisasten kivet?" Jake kysyi. "Mitä tapahtui sille Irvetan hommalle?"

"Saahan sitä harrastuksia olla, vai mitä?" Zach kohotti kulmiaan. Tyypillistä, Jason puisteli päätään. Zach oli juuri sellainen henkilö, joka lähtisi puhtaasti huvikseen etsimään loppumattoman vaurauden lähdettä. Hänen vanhempansa olivat ökyrikkaita, omistivat kuulemma monta holvia Irvetassa kukkuroillaan kaljuunoita.

"Minä olisin tehnyt työn siitä, jos siinä olisi mitään mahdollisuuksia. Umpikuja, usko vaan”, Jake sanoi. Zach huokaisi, ja hänen silmänsä siirtyivät Jasonin taakse.

"Nick, mitä jos hän uskoisi sinua?"

Hänen takaansa asteli heidän vierelleen komea, intialaistaustainen poika, selkä suorana, mutta kädet rennosti mustien, silitettyjen housujen taskuissa.

”Hauska nähdä, Jason”, Nick sanoi miellyttävän sointuvalla äänellä. Hetken aikaa Jake ehti ajatella, josko Nick oli kertonut heistä - miksi Zach muuten olisi arvellut Nickin voivan vaikuttaa hänen myöntyväisyyteensä - mutta ei. Nickin olemus huokui tyypilliseen tapaan tyhjää kohteliaisuutta. Hän oli kesän aikana muuttunut vain komeammaksi, vihertävät silmät tuikkivat tummempaa ihoa ja kiiltäviä, mustia hiuksia vasten. Hänkin näytti itsevarmalta, mutta eri tavalla kuin Zach. Zach näytti sillä tavalla itsetyytyväiseltä kuin tietäisi heitä enemmän; mikä oli tavallaan ironista, kun sekä Jason että Nick tiesivät jotain, mitä hän ei. Nick taas... oli täydellisen varma omassa kehossaan, ja lisäksi varmaan ainoa, joka oikeasti oli tilanteen tasalla, ilman että sitä tarvitsisi erikseen tuoda olemuksessa esiin.

”Jake, mieluummin”, hän korjasi puoliautomaattisesti. Hän raahasi katseensa takaisin Zachiin.

"Minä ja Nick olemme jo jonkin aikaa puhuneet, että pyytäisimme sinut mukaan”, Zach sanoi. Jason vilkaisi Nickiin tarkkaavaisesti. He olivat siis pitäneet yhteyttä kesällä. Poika otti askeleen lähemmäs Zachiä, sellaisen askeleen, joka ei vaikuttanut yhtään merkitykselliseltä, ei kellekään paitsi sille, joka tarkkaili. Nuo kaksi, puhumassa hänelle viisasten kivestä - jokin siinä hankasi vastakarvaan, vaikka Jason tiesi tunteen olevan yhtä irrationaalinen kuin asetelmakin.

"Enpä olisi uskonut teidän kahden innostuvan tutkimaan kiveä", Jake sanoi verkkaisesti, peittäen tunteen reviirin puolustamisesta rentouden alle. "En muista, että kumpikaan teistä olisi koskaan edes ollut hereillä Binnsin tunneilla."

"Oikeassa olet", Zach sanoi vino hymy huulillaan. "Se osuus onkin se, missä tarvitsisimme vähän apua", hän jatkoi. Jake odotti, ja odotuksen täytti jo joksikin aikaa unohtunut, melkein pois pyyhkiytynyt muiden oppilaiden puheensorina.

"No?" hän kysyi vihdoin kärsimättömästi. "Mikä se johtolanka on?" Hän ei voinut kieltää, etteikö puhe olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan. Se oli sentään hänen alaansa – jos tämä uusi johtolanka oli jokin, jonka hän jo tiesi, kuten oli hyvin todennäköistä, hän voisi sentään osoittaa tietämyksensä.

"Voi, kyllä me kerromme", Zach sanoi. "Kunhan ensin lupaat auttaa."

Mutta ennen kuin hän ehti vastata, sekä Nickin että Zachin katseet kiinnittyivät yhtäkkiä hänen taakseen, ja heikosta sikarinkatkusta Jake tiesi, kuka hänen vierelleen oli saapunut. Keskeytyksen takia Jake säästyi kieltäytymiseltä, mikä toisaalta oli myös epäonni ottaen huomioon, kuka keskeyttäjä oli.

"Herrat Veale ja Farrel. Väärissä tupapöydissä jälleen, nähtävästi", professori Otis murahti. Hän oli pukeutunut tummanpunasävyiseen, kauluksiseen t-paitaan, mikä sai hänet erottumaan niin muista opettajista kuin oppilaistakin. Äänensävy oli lähinnä keskustelullinen - eihän muiden tupien pöydissä istuminen ollut millään lailla kielletty, minkä Zach hänet tuntien kohta toisi ilmi. Vilkaistessaan harmaantuvaan professoriin Jake kuitenkin huomasi tämän katseesta, että keskustelun loppuosa oli kantautunut professorin korviin.

"Minun käsitykseni mukaan tupien välistä yhteistyötä halutaan pikemminkin edistää, professori", Zach sanoi kärkkäästi ja suoristautui istuimellaan. Otis myhäili kuin Zach olisi laukonut kevyesti huvittavan vitsin.

"Niin halutaan edistää tunneille ehtimistäkin", Otis sanoi, ja ojensi Jakelle hänen jo odottamansa lukujärjestyksen. Zach nousi sillä aikaa seisomaan, ja Nick otti muutaman askeleen taaksepäin lähteäkseen selvästi Zachin vanavedessä.

"Puhutaan lisää tuntien jälkeen", Zach sanoi määrätietoisesti ja osoitti selvästi katseellaan, että odotti myöntävää vastausta. Professori Otis seisoi Jaken vieressä kuin vahtikoira karkoittamassa heidät menemään. Jake jakoi viimeisen katseen Nickin kanssa.

"Näet, että olen merkinnyt lukujärjestykseen myös keskustelut, joita käymme suunnitelmistasi. Joka neljäs viikko", Otis sanoi osoittaen kurtistuneella sormellaan musteella merkittyä tuntia. Jake katsoi lukujärjestystä, mutta kirjainten näkemisestä huolimatta ei sisäistänyt vielä mitään.

"En minä ollut suostumassa mihinkään", Jake huomasi sanovansa.

"Se ei ole minun asiani”, Otis vastasi. ”Niin kauan, kun et tee siitä minun asiaani.” Jake ei osannut vastata siihen mitään. ”Suosittelen lähtemään ensimmäiselle tunnille”, professori jatkoi. Niin tosiaan, ympäriltä olivat kadonneet eka- ja tokaluokkalaiset, ja tupapöydät alkoivat olla suurimmalta osin tyhjiä. ”Me näemme vasta huomenna.”

Professori lähti takaisin opettajien pöydän suuntaan, kurttuiset kyynärpäät vilkkuen. Jake vilkaisi uudestaan lukujärjestystä ja yritti tällä kertaa lukea sitä. Loitsuja, hän ehtisi juuri ja juuri hakea kirjan ennen tunnin alkua. Sen jälkeen… taikajuomia. Mahtavaa. No, kai se oli tulossa joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin.

Jake otti mukaansa aamupalaa korvaavan omenan ja lähti.