Luku 1 osa 1/2 - Seikkailun kaiku

Välähdys.

Sormus kierähti ilmassa ja palasi hänen käteensä. Hän heitti sen uudestaan, uusi kultainen välkähdys, ja se palasi hänen kämmeneensä. Sekunnit kuluivat ja sormus laski niitä hänen puolestaan. Hetkenä minä hyvänsä. Eivät ne voineet odotuttaa enää kauaa.

Korvat tavoittivat äänen rappukäytävästä, kenties askeleita. Hän nappasi sormuksen napakasti kaaressa ilmasta nyrkkiinsä ja sujautti sen paikalleen oikean käden nimettömään, juuri ajoissa ennen kuin professori Otis ilmaantui käytävän kulman takaa. Vain professori Otis, Jason tunsi helpotusta. Hän nousi seisomaan.

"Jaahas, herra Kidd", professori tervehti karhealla äänellään, ennen kuin lisäsi, "Jason." Hän avasi toimistonsa oven ja meni edeltä sisään. Jason seurasi perässä.

Toimisto oli hämärä: harmaat, kiviset seinät sekä tummasyiset puukalusteet saivat vain hiukan auringonlaskun valoa pienestä ikkunasta. Jason istui professorin osoittamaan tuoliin tällä puolen massiivista pöytää, sillä aikaa kun tämä asetti metallisankaiset silmälasit nenälleen ja veti laatikosta paperipinon. Jason saattoi arvata, että niillä oli tekemistä hänen kanssaan.

"Jaahas, jaahas... mitä me oikein teemme sinun kanssasi?" professori huokasi, mutta se oli enemmän mutinaa kuin hänelle osoitettu kysymys. Jason pysyi hiljaa. Hän nojasi käsiään polviinsa ja katseli lattiaa, sen kuluneita, rosoisia laattoja. Toinen kantapää hyppi paikallaan.

Professori heitti paperipinkan pöydälle, nojasi taaksepäin ja hieroi otsaansa.

"Alan olla väsynyt näkemään sinut toimistossani, se on sanottava", professori sanoi. Hän odotti hetken vastausta, mutta jatkoi kun sitä ei kuulunut. "Sinä se et vaikuta väsyvän päätymään tänne." Hän oli taas hiljaa hetken. ”Vai mitä, Jason?"

Jason ei nostanut leukaansa, vilkaisi vain professoriin.

"Mitä te haluatte että sanon?" hän kysyi synkästi kulmiensa alta ja kohautti vain vähän olkiaan.

"Ehkäpä sen, mitä asiaa sinulla oli palkintohuoneeseen eilen kello kaksitoista yöllä", professori sanoi. Jason laski katseensa uudestaan. Hänen vasemman kätensä sormet kiertyivät pyörittelemään sormusta paikallaan, liu'uttamaan sitä ihoa vasten. "Kuules nyt, muksu", Otis aloitti kyllästyneesti, melkein väsyneesti. Hän oli arviolta kuudenkymmenen täyttänyt harmaantuva mies - hän kutsui lähes kaikkia oppilaita muksuiksi, mutta ei ketään kuten Jasonia. "Minä kun luulin, että pääsimme viime lukuvuonna yhteisymmärrykseen. Täällä koulussa ollaan oppimassa, ei seikkailemassa. Opettajat eivät katso toimintaasi suopeasti - kuukauden jälki-istunto ei ole oikea tapa aloittaa vuosi."

"Kuukausi jälki-istuntoa?" hän toisti. Melkein kaikki oppilaat kävivät käytävillä harva se päivä, ainakin rohkelikot. Tai ainakin… sinnepäin. ”Malcolm Doddell sai viime vuonna kolme päivää kun hän jäi kiinni", hän haastoi.

"Vai niin - ja sinunko pitäisi myös saada kolme päivää?" professori kysyi. "Kerropas, montako kertaa herra Doddell on saatu kiinni öisin kuljeskelusta?" Jason kohautti mielenosoituksellisesti olkiaan. "Sen yhden kerran", Otis painotti. "Montako kertaa sinut?"

Jason siirsi katseensa jonnekin taakseen, silmien vasempaan alanurkkaan.

"Tämä kansio varmaan kertoo sen puolestasi", professori naputti paperipinoa sormenpäillään.

"En tajua miksi minä olen ainoa, jota rangaistaan."

"Ole huoleti, myös herra Vealellä on tapaaminen tuvanjohtajansa kanssa", professori hymähti. "Vai neiti Richardsiako tarkoitit?"

Jasonin sormet pysähtyivät sormuksen yllä. Sitten hän jatkoi pyörittelyä toivoen, ettei Otis ollut huomannut. Oli paras olla sanomatta mitään. Valehtelu ei ikinä ollut uponnut professoriin. Professori jatkoi kansion naputtelua ja pudisti päätään.

"Tiedän, että etsit jotakin, muuten et olisi ollut siellä. Toivon tosiaan, että kertoisit, niin asia voitaisiin jättää taakse", professori sanoi. Hän odotti turhaan, Jasonin suusta ei päässyt pihaustakaan. "Tai sitten voimme sopia, että jos vielä jäät kiinni sääntöjen rikkomisesta, joudut erotetuksi - joko määräaikaisesti tai pysyvästi, se on rehtorin käsissä."

Nyt professori huomasi värähdyksen pojan katseessa. Hän tarttui siihen.

"Tiedän, ettet halua päätyä orpokotiin loppuiäksesi, se on selvää. Paras uskoa, että sinne olet menossa, jos jatkat samaan malliin." Jasonin kulmat olivat vain syventäneet itsepäistä kurttua. Otis huokaisi uudestaan ja kääntyi pöydän ylle nojaamaan enemmän Jasonin puoleen. Kun hän puhui, hänen sävynsä oli epäröivämpi, karski ääni oli pehmentynyt hiukan.

"Veljesi lähtö... Tiedän, että se vaikutti sinuun kovasti", hän sanoi. Jasonin käsi painui nyrkkiin. Älä puhu veljestäni, hänen teki mieli äyskäistä, mutta sen sijaan hän painoi hampaat yhteen välttääkseen sanomasta mitään. "Hän oli alkujaan ihan samanlainen", professori hymähti. "Hyvinkin samanlainen. Kyllä teidät on selkeästi ihan samasta puusta veistetty..."

Professori katseli tarkkaavaisesti, odotti kapeiden, jännittyneiden olkapäiden rentoutumista.

"Mutta tiedätkö, loppuaikana hän pisti parastaan. Hän tajusi, että sääntöjä rikkomalla ei pääse sinne, minne haluaa. Päinvastoin, me täällä koulussa yritämme auttaa teitä parhaanne mukaan - sen Vincent lopuksi huomasi."

Kun vaan tietäisit, Jason ajatteli ja hymyili salaa mielessään.

"Jason", Otis yritti kiinnittää hänen huomionsa. "Tee minulle palvelus. Seuraa samaa reittiä veljesi kanssa."

Ensimmäistä kertaa Jason antoi hymyn varjon häivähtää kasvoillaan.

"Lupaan", hän vastasi.

Jason oli tuskin ehtinyt käytävänvälin päähän professori Otiksen avonaisesta ovesta ja tarkkaavaisista silmistä, kun liikahdus hänen ohittamassaan käytävänkulmassa sai hänet pysähtymään. Naukaisu.

Musta kissa puski vasten kiviseinää, pieni leuka hieroen rosoista kulmaa. Jason laskeutui toiselle polvelleen silittämään sen kiiltävää, sileää turkkia.

"Hei sinä siinä", hän supatti. Oli selkeää, että kissa oli kutsu. "Missä emäntäsi on?" Kissa sujahti hänen kätensä alta ja kääntyi sulavassa kaaressa 180 astetta, takaisin tulosuuntaansa. Hetkessä kissa oli luikkinut käytävän päähän ja melkein pois hänen näkyvistään, mutta Jake tiesi näkemättäkin, mihin se oli menossa.

Kirjastossa oli enää himmeä valaistus, soihtu siellä ja täällä - merkki siitä, että matami Pinssi halusi oppilaiden jo häipyvän omiin makuusaleihinsa. Sulkeutumiseen oli vartti aikaa.

Jason löysi hänet istumassa siellä missä tavallisestikin, edessään pino kirjoja, joista suurimman ylle hän oli kumartunut. Hän näytti pikkuruiselta opuksen ääressä. Jason hymyili, ennen kuin asettui nojaamaan vasten kirjahyllyä, jonka ääressä tyttö istui.

"Ai hei, palauttaisitko kirjat - lopettelen ihan juuri", Claire sanoi sukien ruskeita kiharoita korvansa taakse. Hän tuskin vilkaisi Jasoniin, joka kuitenkin teki työtä käskettyä - sillä hän tiesi, että lopetettuaan Claire antaisi täyden huomionsa.

"No, saitko jälkkää?" Claire kysyi heidän kävellessään kohti oleskeluhuonetta. Tytön tummilla kasvoilla oli vähän hymyä - totta kai tämä tiesi hänen saaneen jälki-istuntoa. Suurissa, ruskeissa silmissä oli kuitenkin häivä pahoittelevaa katsetta, mikä pehmitti hymyä.

"Kuukaudeksi, kiitos vaan."

"Ei kun kiitos sinulle", Claire hymyili.

"Olisin tietysti voinut vasikoida sinutkin, kun olin tuolla..."

"Ethän sinä sellaista tekisi", Claire vastasi liioitellusti.

"Nääh, olet oikeassa. Sitä paitsi sopii imagoon", Jason virnisti. "Löytyikö jotain uutta?" hän viittasi kirjastoon.

"Itse asiassa kyllä, sain nimittäin aika hyvän vihjeen..." Sanojen loppu hiipui, kun Claire alkoi penkoa olkalaukkuaan. Hän pysähtyi ja Jason pysähtyi perässä. Kohta hän näytti kirjettä - jonka ulkonäön Jason tunnisti oitis.

"Sinä avasit postini?" hän kysyi ärtyneesti.

"Hei, ei se minun vikani ole, että hölmö pöllösi tuntee minut niin hyvin", Claire nosti toisen kätensä antautuvasti rinnalleen. "Tai tunnistaa luotettavan osapuolen."

"Hah hah", Jason sanoi sarkastisen vakavasti, yhä hiukan närkästyneenä. "Ei millään pahalla, mutta uteliaisuus kissan tappoi, muistatko?"

"Ja tyytyväisyys takaisin toi", Claire vastasi nopeasti, eikä voinut aivan peittää hymyään, vaikka purikin huultaan.

"Saisinko omaisuuteni takaisin?" Jason sanoi ja piti kättään valmiina. Claire asetti kellertävän kirjeen siihen - ihan vähän vastahakoisesti. Kirjeen epämääräistä möykkyä muistuttava punainen sinetti oli murrettu auki - Jason vilkaisi pahasti Claireen - mutta muuten se näytti siistiltä.

Hän taivutti kirjeen auki.

// päätin jättää tähän kohtaan, kun muuten tästä olisi tullut hirveän pitkä.. :s Tässä kun kirjoittelen niin tulee paljon erilaisia korjauksia taustatarinaan, esimerkiksi päätin että Jakellä ja veljellä onkin 5 vuoden ikäero, laitan niitä varmaan jossain kohtaa liittymissivulle, mutta en ihan heti jos ei ole kiire. toivottavasti tarinasta käy edes hämärästi ilmi, että Jake on tässä kolmannen luokan alussa, jos ei niin otan parannusehdotukset vastaan! :')