Kuusipaikkaiset vaunut olivat jokainen täynnä iloisia ja innostuneita oppilaita. Alexkin oli jo selvästi löytänyt oman porukkansa. Lopulta löysin junan perästä vaunun, jossa oli vain yksi tyttö. Tytöllä oli tummat, paksut, kiiltävät, poninhännälle kammatut hiukset, kaunis, vaalea iho ja tummanruskeat, suuret silmät. Tytöllä oli päällään kaapu. Hän luki jotain erityisen vanhaa kirjaa, jonka kansista ei millään voinut saada selvää. Astuin vaunuun, ja tyttö loi minuun nopean, hieman tuiman katseen, kunnes jatkoi lukemista. Istuin ikkunapaikalle, ja katselin ulos. Vilkuilin välillä tyttöä, joka vilkuili välillä minua. Emme sanoneet sanaakaan.
Jonkin ajan kuluttua junan pilli taas vinkui. Se oli merkki siitä, että olimme pian perillä. Olin juuri käynyt vaihtamassa upouuden kaapuni päälleni. Keräilin vaunuun ottamiani tavaroitani juanavaunusta pieneen selkäpussiin perhoset vatsassani. Nyt minusta vihdoin tulee oikea noita. Vastapäätäni oleva tyttö luki yhä vanhaa, paksua kirjaa, kunnes ulos vilkaistuaan sulki kirjan, laittoi sen kaapunsa sisään ja lähti pois vaunusta luoden minuun hieman pelottavan katseen. Pian juna pysähtyi, ja lähdin itsekin vaunusta junakäytävän tungokseen. Oppilaat pitivät kovaa ääntä käytävällä, mutta itse olin hiiren hiljaa. Tarkistin vielä, että upea sauvani oli kaapuni sisätaskussa. Kyllä. Siellä se odotti. Koskettaessani sitä, tunsin sen energian kulkevan lävitseni. Feeniksin sulka-ydin oli voimakas. Jono poistui junasta hitaasti, tai ainakin siltä se tuntui. Pian pääsin minäkin astumaan junasta ulos. Ensimmäisenä haistoin raikkaan ulkoilman, jossa tuoksui pieni lämmön, tulen tuoksu. Iso, kiharatukkainen mies ohjasi porukkaa junasta kädessään myrskylyhty.
- Ekaluokkalaiset kohti laitureita! Vanhemmat kohti tietä ja vaunuja! mies huusi. Tunnistin hänet Rubeus Hagridiksi, Tylypahkan riistanvartijaksi ja tilusten ja avainten vahdiksi. Suuret joukot noitia ja velhoja jakaantuivat alaspäin laitureille, ja kohti tietä. En nähnyt Alexia enää missään, joten lähdin seuraamaan nuoria velhoja ja noitia alas.
Upean venematkan jälkeen olimme saapuneet Tylypahkan suurelle eteishallin ovelle. Suurenmoinen ovi sai minut hetkeksi paikalleen. Upeat arkkitehtuurit..
- Noniin, ykköset! Siirtykää kauemmaksi! Rubeus Hagrid huusi meille. - Alohomora!
Suuren suuri ovi lähti avautumaan hiljalleen. Se jopa hieman tärisytti maata. Moni ekaluokkalainen haukkoi happeaan – minä myös. Raahautumisen ääni sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Ovien takana seisoi Minerva McGarmiwa, Tylypahkan muodonmuutosten opettaja. Tunnistin hänet heti.
- Seuratkaa minua! McGarmiwa huusi meille.
Astuimme sisään suureen eteishalliin, jossa rehtori McGarmiwa pysähtyi, ja kääntyi meitä kohti.
- Pian astumme Suureen saliin, jossa ensimmäisenä teidät lajitellaan tupiin. Lajittelu on erityisen tärkeä seremonia, sillä tupanne tulee olemaan ikään kuin perheenne Tylypahkassa opiskelun ajan. Nukutte, syötte, opiskelette tupanne kanssa. Voitte myös kerätä tuvallenne tupapisteitä. Jos olette esimerkillisiä, saatte tupapisteitä. Jos rikotte sääntöjä, menetätte pisteitä. Lukuvuoden lopussa palkitaan eniten pisteitä saanut tupa tupapokaalilla.
Sitten, kun tiedätte oman tupanne, menette istumaan tupanne pöytään. Tuvat ovat Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Jokainen tupa on yhtä tärkeä, ja arvokas. Teidät lajitellaan omien ominaisuuksienne ja mahdollisuuksienne mukaan.
Luihuinen. Sinne minä haluan. Alexkin on Luihuisessa, enkä tiedä mitä tekisin ilman häntä.
- Onko kysymyksiä? professori jatkoi.
Kukaan ei vastannut.
- Hienoa! Jatketaan matkaa, professori sanoi, ja kääntyi kävelemään kohti Suuren salin ovea.
- Alohomora! nyt vuorostaan McGarmiwa taikoi.
Suuret ovet aukesivat, ja eteen aukeni pitkä, punainen matto, jonka ympärillä oli neljä pitkää pöytää, kaksi molemmin puolin mattoa. Jokaisella pöydällä oli omat tunnusvärinsä. Tunnistin heti ne eri tupien pöydiksi. Salin päässä pitkässä pöydässä istui rivistö professoreita. Rivistön keskellä oli suuren suuri tuoli, jolla istui pitkäpartainen, vanha mies, jonka tunnistin Tylypahkan rehtoriksi, Albus Dumbledoreksi. Salissa oli upea tunnelma. Katto oli taiottu kuin yötaivaaksi. Pimeää salissa ei kuitenkaan ollut, sillä seinillä oli paljon upeita lyhtykynttilöitä. McGarmiwa käveli kohti salin päätä, ja kaikki ykköset, mukaanlukien minä, kävelimme pitkää punaista mattoa pitkin hänen perässään. Maton päässä oli muutama rappunen ylöspäin ennen professoreita. Rappusten yläpäässä, reunalla oli pieni tuoli, jonka viereisellä matalalla pöydällä oli vanhan näköinen velhohattu.
Professori McGarmiwa asteli hatun viereen, kääntyi meitä kohti ja katsoi meistä jokaista hymyillen. Hän nosti hatun, jonka alta paljastui pergamentti. McGarmiwa nosti pergamentin, laski hatun takaisin, ja asetti silmälasinsa paremmin, jotta näkisi lukea pergamenttia.
- Rose Smith, McGarmiwa lausui.
Lyhyt, kiharatukkainen tyttö käveli hitaasti kohti pientä portaikkoa, ja tuolia. Hän vilkuili ympärilleen, ja näytti, kuin hän olisi hieman häpeissään. Tyttö istuutui tuoliin, ja McGarmiwa asetti hatun hänen päähänsä.
- Puuskupuh! hattu huusi, ja pelästytti meistä jokaisen.
Aplodit raikasivat, etenkin Puuskupuhin pöydästä. Tytön, Rosen kasvoille ilmestyi leveä hymy, ja hän lähti oitis juoksemaan kohti tupansa pöytää.
- Joshua Austin, McGarmiwa jatkoi.
Pitkä, hintelä, tummatukkainen ja ihonväriltään tummempi poika käveli reippaasti ja määrätietoisen näköisenä kohti McGarmiwaa ja hattua. Arvelin hänen olevan Jason Austinin pikkuveli, vaikkei sitä oikein mistään voinut nähdäkkään. Jason oli Alexin hyvä ystävä. Niin hyvä, että Alex jopa uskoutui pyytämään Jasonin meidän jästiperheeseemme kylään kesällä. Jason oli paljon lyhyempi ja lihaksikkaampi, kuin juuri näkemäni Joshua, mutta jokin sisälläni vahvisti minulle Joshuan olevan hänen pikkuveljensä. Ehkä se oli kävelytyyli, tai hiustyyli, tai ihonväri. Molemmat heistä kävelivät kuin omistaisivat koko paikan.
- Luihuinen! Lajitteluhattu karjaisi.
- Jeesss, Joshua sanoi, ja viittoi jotain epämääräistä kohti Luihuisen pöytää.
Hurja taputus alkoi taas. Käänsin katseeni Luihuisen pöytään, josta nousi iso määrä poikia seisomaan. Tunnistin heistä vain isoveljeni Alexin, Jasonin, sekä Alexin toisen hyvän ystävän Tonyn, joka oli myös käynyt meillä kesällä. Tony oli heistä kolmestä pisin, ja ilmeisesti myös epäsosiaalisin ja vaisuin. Hänellä kuitenkin oli sitä jotain.. charmia. Tony on myös vanhempi kuin Alex ja Jason, hän kävi jo kolmatta luokkaa.
- Evelyn Cox, McGarmiwa luetteli.
Kaunis, pitkä ja laiha tyttö käveli kohti Lajitteluhattua. Hän oli erityisen tyylikäs ja laittautunut, sekä käveli todella kauniisti. Hän näytti siltä, että olisi jotain sukua veeloille, ja siltä, että hän sopisi paremmin Beauxbatonsiin kuin tänne.
- Korpinkynsi! hattu huusi oitis.
- Älykäskin vielä, mutisin itsekseni aplodien raikaessa.
- Sanoitko sinä jotain? kysyi vieressäni seisova tyttö.
Tyttö oli minua lyhyempi. Hänellä oli pisamia, ja oranssihtavat hiukset. Siniset, eloisat silmät, katsoivat minua kysyvästi.
- En, vastasin vähän epäröiden.
Tyttö ojensi kätensä minua kohti.
- Nimeni on Kate, Kate Grant, tyttö sanoi iloisesti. - Minulla ei ole täällä vielä ystäviä. Sain tietää pääsystäni tänne vasta kesällä, olen siis jästisukuinen, Kate esitteli.
Katsoin tyttöä pienen hetken hieman epäröiden. En pitänyt sosiaalisista tilanteista. Mutta mikä voisi nyt mennä pieleen, olinhan ensimmäistä päivääni Tylypahkassa.
- Aya, vastasin, jopa pieni hymy kasvoillani.
- Kate Grant, McGarmiwa jatkoi.
- Nyt on minun aika! Kate sanoi katsoen minua innostuneesti.
Hän lähti kävelemään kohti Lajitteluhattua tomerasti.
- Hmmm… Hattu mietti. - Rohkelikko!
Aplodit raikasivat, ja Kate loi katseen minuun ja hymyili. Hän hymyili niin paljon, kuin hänen kasvonsa vain kykenivät. Pystyin jopa melkein tuntemaan hänen ilonsa, ja saatoin ehkä itsekin päästää kasvoilleni pinen hymyn värähdyksen.
- Apollinariya Attenborough, McGarmiwa sanoi hieman hitaasti. No, olihan se ymmärrettävää, onhan nimeni aika hankala.
Pieni ärsytyksen tunne leimahti minuun. Eihän se hänen vikansa ollut, että hänen oli pakko käyttää etunimeäni, mutta silti. Onko ihan pakko? Lähdin kävelemään kohti portaita. Minua jännitti. Laskin portaita.. yksi.. kaksi.. aika tuntui yhtäkkiä menevän erittäin hitaasti.. kolme.. ja siinä se tuoli on. Oli aivan hiljaista. Käännyin, ja etsin Alexia katseellani. Siellä hän vielä istui, samassa paikassa kuin aiemmin, ja katsoi kohti minua. Istuunnuin tuoliin. Tunsin pehmeän hatun laskeutuvan päähäni. Vatsassani pyöri.
- Hmm… sinusta tulisi loisto Korpinkynsi.. olet älykäs, pidät yksin opiskelusta.. olet utelias, halukas oppimaan, mielikuvituksellinen, suvaitsevainen.. mutta jokin, jokin ohjaa minua silti valitsemaan sinulle Luihuisen tuvan.. olet kunnianhimoinen, suojelevainen, itsevarma… kaikki näkyy päässäsi.
Ei, ei, ei, EI! Rutistin silmäni tiukasti kiinni. En halua Korpinkynteen! Se tarkoittaisi, että joudun taas eroon Alexista! En pärjää yksin, en vain millään. Uskot tai et, minulle yksinäisyys on hankalaa.
- Luihuinen! Hattu huusi hetken hiljaisuuden kuluttua.
Luihuinen. Luihuinen? Avasin silmäni, ja rentoutin jännittyneet lihakseni. Kuulin raikuvat aplodit ja huudot, ja näin, kun rakas isoveljeni nousi pöydästään ja lähti kävelemään minua kohti reippaasti, kädet avoinna haliin. Lähdin juoksemaan kohti häntä, ja hyppäsin hänen syliinsä. Nyt kaikki oli hyvin. Minun ei tarvinnut pelätä yksin jäämistä. Tiesin, että joku oli aina lähellä.
Hieno ja tunteellinen tarina! Alussa junassa ollut tyttö jäi vielä pimentoon, mutta kirjoitit hänestä niin, että se sai haluamaan lisää tietoja hänestä. Ayan tunteet kuvastuivat koko tarinan ajan hyvin, pidin erityisesti kohdasta, jossa McGarmiwa sanoi hänen nimensä. Kate vaikutti mukavalta hahmolta, ja jäin miettimään, miten tämä suhtautuu siihen, että Aya päätyi Luihuisen. Kuvailit tarinassa paljon ja hienosti, se kuljetti tarinaa sujuvasti eteenpäin. Yhdessä kohdassa tosin toistui sana 'tunnistin' ehkä vähän liiankin useasti, mutta tämä oli siitä huolimatta upea tarina! :)