- Aya! kuului alakerrasta.
Heräsin. Siristin silmiäni, ja näin tyynyni, johon pääni nojasi.
- Aya! Oletko jo hereillä?
Tunnistin ääneksi sijaisäitini Vivican. Tänään on se aamu. Kesäloma on päätöksessä, ja on minun aikani lähteä kohti Tylypahkan koulua. Ensimmäinen lukuvuoteni. Olenhan varmasti tehnyt kaiken? Koko kesäni käytin opiskeluun, mutta enhän nyt varmasti unohtanut mitään. Katsoin kirjapinoja kirjoituspöydälläni. Taikojen perusteet, Tylypahkan historia, Tuhat taikayrttiä ja -sientä… Kirjoja oli läjäpäin, ja jokaisen olin lukenut ainakin kahdesti. Ehkä en ole unohtanut mitään.
- Aya! Kuuletko sinä minua? äitini huusi yhä kovemmin.
- Joo, vastasin.
Nousin nopeasti ylös, ja kävelin veljeni Archibaldin, perheen ja ystävien kesken Alexin huoneelle.
- Alex, oletko jo hereillä? Kysyin oven takaa.
- Joo, huoneesta kuului.
Avasin oven. Tyypilliseen tapaan Alexin matka-arkku oli ammollaan sekä täynnä tyhjyyttä, ja lattia täynnä vaatteita ja tavaroita, joita hän oli aikeissa pakata.
- Mitä sinä siinä toljotat? Auta tai mene pois, Alex tokaisi.
Nappasin lattialta tyynyn, ja heitin sen suoraan päin Alexia.
- Sen siitä saa, kun ei tee mitään ajoissa, sanoin, ja lähdin kohti vessaa pesemään hampaita ja naamaani. Päästyäni huoneeseeni, vaihdoin vaatteeni, ja silmäilin huonettani. Kaikki oli järjestyksessä ja matka-arkku täyteen pakattu. Upouusi taikasauvani, jonka sain edellispäivän käynnillä Viistokujalla, makasi matka-arkkuni päällä. Yhdeksän ja puoli tuumaa pitkä, akaasiapuuta, hieman taipuisa, ytimenä feeniksin sulka.. ihailuni kohde viimeisimmät tunnit. Äiti oli kieltänyt minua taikomasta sillä vielä, kun en ollut saanut opetusta. Tosin, ei Alexkaan saanut taikoa kotona – liekö syynä se, että äiti ei ole itse noita, eikä kumpikaan meistä tule saamaan taikoa kotona, vaiko se, ettei äiti luota Alexin loitsutaitoihin…
Kävelin alakertaan. Nenääni kantautui upea tuoksu. Haistoin pekoniset munakkaat, vehreän salaatin ja appelsiinin selkästi. Äiti oli laittanut kattavan aamiaisen, niin kuin yleensä. Sijaisisäni Carl istui jo pöydässä lautasellaan iso munakas, patonkia ja pieni kuppi salaattia.
- Alex, tulisitko sinäkin syömään? äiti huusi yläkertaan.
- Tulen kun ehdin! Alex huusi ylhäältä ärtyneeseen äänen sävyyn.
Menin hakemaan lautasen, hain pannulta tuoreen pekonimunakkaan, istuin pöytään, ja aloin syömään.
- No, Aya. Miltä tuntuu? isä kysyi virnistäen.
- Ei miltään, sanoin.
Niinhän minä sanoin. Oikeasti vatsassani kipristeli, ja mietin tuhatta asiaa samaan aikaan. Mitä jos en pääse luihuisen tupaan? Mitä jos joudun olemaan erossa Alexista taas vuoden? Mitä jos en osaa tarpeeksi asioita? Mitä jos unohdan jotain? Mitä jos taikasauvani katkeaa? Mitä jos olen huonompi kuin joku muu? Mitä jos en ymmärrä jotain? Niinpä. Tiesin, että olen älykäs. Eniten pelkäsin sitä, että joudun korpinkynnen tupaan. Joutuisin olemaan erossa Alexista paljon, joka oli jo tarpeeksi haastavaa koko viime vuoden, kun Alex oli Tylypahkassa, ja minä jästikoulussa Crawleyssa, jossa sijaisperheeni asui. Alex oli minulle erityisen tärkeä, ainoa henkilö, jolle uskalsin koskaan puhua mistään, ja ainoa, joka ymmärsi minua, vaikken puhuisi. Ainoa, joka hyväksyy minut.
- Taasko pekonimunakasta? Alex saapui keittiöön.
- Ajattelin, ettei sitä olisi siellä teidän velhomaailmassanne, äiti vastasi tapansa mukaan ystävällisesti.
- Tylypahkassa on mitä vain, Alex tokaisi. Hän haki kuitenkin aamupalansa, ja istuutui pöytään juuri, kun minä nousin omalta paikaltani.
- Aya sanoi, että hän ei jännitä yhtään, isä naureskeli. Alex loi häneen nopean katsekontaktin ahmiessaan munakastaan.
En minä kyllä niin sanonut. Sanoin vain, ettei tunnu miltään. Isä on vähän tuollainen. Laskin astiat tiskialtaaseen, ja lähdin mitään sanomatta kohti yläkertaa.
Otin sauvani käteeni, ja istuuduin matka-arkkuni päälle. Pyöritin sauvaani käsissäni. Kuinka upea. Pian olen oikea noita. Pian saan oikeasti tehdä loitsuja, joista olen lukenut. Pian saan oikeasti valmistaa liemiä, hoitaa eläimiä ja kasveja, lentää luudalla, ja mikä parasta, oppia lisää. Kuulin Alexin juoksevan huoneeseensa.
- Oletteko pian valmiita? isä huusi alakerrasta.
- Joo! vastasin.
- En! Alex huusi pieni epätoivon sävy äänessään.
- Selvä. Lähdetään puolen tunnin kuluttua, isä vastasi.
Avasin matka-arkkuni. Laitoin sinne taikasauvani, ja nappasin kirjoituspöydältäni muutaman kirjan, joita olin päntännyt viime yönä iltamyöhään asti. Kirjat olivat Alexin vanhoja, joita hän ei kesän aikana tarvinnut, ja siltä ne näyttivätkin. Alex ei tunnetusti ole mikään pänttääjä, eikä myöskään välitä suuremmin kirjojen säilytyksestä ja kunnosta. Loin viimeisen katseeni päälimmäiseen kirjaan, Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Otukset, nuo ihmeelliset olennot. Kuinka mielenkiintoista voisi olla tehdä tuttavuutta esimerkiksi hevoskotkan kanssa. Tai kentaurin. Upeat eläimet kiehtoivat minua. Laskin kirjan laukkuun, suljin sen, ja lähdin vetämään sitä kohti ulko-ovea ja autoa. Loin vielä viimeisen katsahduksen huoneeseeni, ettei sinne vain jäänyt mitään, mitä en halua unohtaa.
- No, toivottavasti kaikki on laukussa, mutisin itsekseni.
Lähestyimme King’s Crossin asemaa. Istuin autossa Alex oikealla puolellani. Isä ajoi vanhaa Fordiamme kohti parkkipaikkoja. Äitikin oli lähtenyt mukaan, hän oli oikein anonut vapaapäivän töistään sihteerinä, jotta pääsisi toivottamaan meille hyvää matkaa.
- Noniin, täällä ollaan, isä sanoi, ja veti käsijarrun tiukasti kiinni.
Nousimme ulos autosta. Oli kaunis, aurinkoinen poutapäivä, ja ihmiset olivat liikkeellä. King’s Crossin asema vilisi kiireisiä ihmisiä, joista vähintään joka toinen tuntui puhuvan puhelimeen kävellessään nopeaa tahtia eteenpäin. Isä nosti arkkumme mondeon takaluukusta.
- Onko tässä varmasti kaikki? isä kysyi, ja katsahti ensin nopeasti minuun, jonka jälkeen kohdisti katseensa tiukasti Alexiin nostaen vasenta kulmakarvaansa.
- On on, Alex vastasi tuohtuneena.
Lähdimme kävelemään kohti asemaa, omia laukkujamme perässä vetäen. Ei tarvinnut hakea kärryjä, kun näppärä isämme oli asentanut arkkuihimme taitettavat pyörät, jotka sai tarpeen mukaan pois tieltä.
Alex kärjessä kuljimme kohti laitureita 9 ja 10. Viime vuonna hän melkein myöhästyi junasta, kun ei ollut ottanut selvää siitä, mikä laituri 9 ¾ edes on, ja nyt se näkyi jalkojen tahdissa.
- Alex odota! äiti huusi takaa.
- Onko sinulla mun lippu? Alex kääntyi suuntaani.
Ojensin taskustani Alexin lipun. Yleensä se olin minä, joka huolehti tavaroista. Nehän hukkuisivat Alexilla. Toivottavasti pian oppisi tunneilla loitsun Tulejo, se olisi hänelle todella hyödyllinen. Alex käveli niin nopeasti, että jouduin juosta. Pian edessämme olikin laitureiden 9 ja 10 välissä sijaitseva pylväs. Noniin, olen tehnyt tämän ennenkin. Tuon vakuuttaminen itselle ei yhtään auttanut. Pylväs oli kuin portaali, juostessa sen läpi, pääsi laiturille 9 ja ¾. Alex käveli reippaasti kohti pylvästä, ja katosi kuin tuhka tuuleen. Äiti ja isä ottivat meidät kiinni.
- Menikö Alex jo? Pelottaako sinua? äiti kysyi hieman virnuillen.
- Ei, vastasin, ja nielaisin.
- Kiirettä, juna on aivan pian lähdössä, kiitos Alexin, olemme hieman myöhässä, isä sanoi vilkaistessaan isoa, hienoa, kultaista rannekelloaan.
Käänsin renkaallisen arkkuni eteeni, ja lähdin juoksemaan kohti pylvästä. Viimeisellä metrillä suljin silmäni. Kuului pieni viuhahduksen ääni. Avasin silmäni, ja olin päätynyt upealle, vähän vanhahtavalle laiturille, laiturille 9 ¾. Seisoin ja ihailin upeaa, punaista, kiiltävää junaa, sekä vanhaa arkkitehtuuria. Äiti ja isä tulivat aivan perässäni.
- Vieläkö sinä siinä seisot? Tulitko katumapäälle? isä kysyi hymyillen.
- En, vastasin, ja käännyin kohti vanhempiani.
- Tule tänne, äiti sanoi ja avasi sylinsä halatakseen minua. Halasin äitiäni, ja isäkin liittyi haliin. Harvoin meillä halattiin, joten kun halattiin, halattiin kunnolla. Rutistin vanhempiani oikein kovasti, kunnes kuulin junan torven äänen. Käännyin äkkiä kävelemään kohti junaa. Juuri astuessani junaan, kuulin äitini äänen huutavan nimeäni.
- Aya! Minulla on sinulle jotain, äiti sanoi, ja loi minuun hieman säälivän katseen ojentaessaan kirjekuorta. Nappasin kirjekuoren, käännyin, ja lähdin kävelemään junan käytävällä.
Upea aloitustarina! Perhe vaikutti oikein persoonalliselta ja Alex vaikutti hyvin samaistuttavalta, kun hän pakkaili tavaroitaan vasta viime hetkellä. Perhe antoi lämminhenkisen vaikutelman ja isä oli huvittavankin oloinen kommenttiensa perusteella, hänestä tuleekin semmoinen perus-iskä fiilis. Tarinan alussa aikamuoto muuttui hetkeksi preesensiksi, alku olisi ollut oikeinkirjoitettuna näin: Kesäloma oli päätöksessä ja oli minun aikani lähteä kohti Tylypahkan koulua". Pilkkua ilmeni myös useasti, mikä hidasti lukemista. Yleisesti ottaen ennen ja-sanaa ei tule pilkkua. Saat tästä tarinasta 22 tupapistettä, 10 kaljuunaa, 8 sirppiä ja 6 sulmua!