Luku 5 – Häirikkö
Kuulen askelteni kopinan kiveä vasten, kun nousen synkästi kohti professori Weldonin huonetta. Tunnen jo nenässäni tuliviskin kirpeän hajun, joka leijuu aina ilmassa, kun on astunut hänen ovensa toiselle puolen.
Haukotus, joka tunkeutuu suustani ulos, on seurausta huonosti nukutusta yöstä. Pimeässä makuusalissa, kolmen ihmisen kuorsausten säestämänä, mielessäni pyöri vain yksi henkilö. Henkilö, joka on vaivannut minua jo melkein vuorokauden tunnit, aina eilispäivän kamalasta loitsutunnista lähtien. Vaikka kuinka yritän miettiä, en keksi yhtäkään syytä Lucaksen käytökseen. Käännyn kulman ympäri pahaa aavistamatta. Kun silmäni kohtaavat olkapäille ulottuvan punaisen permanentin, alan pelätä pahinta. Kello on minuuttia vaille seitsemän, eikä tyttö voi seistä siinä ilman, että hänen pitää mennä professori Weldonin luokse tasan seitsemältä. Samaan aikaan, kun minun täytyy astua karhun syleilyyn.
”Sinulla on ilmeisesti se keskustelu nyt”, Sophia sanoo katsoen minua suurilla silmillään ystävällisesti. Hänellä on jalassaan mustat, korkeakorkoiset mokkanahkasaappaat, joiden varret katoavat kaavun helman alle. Hän on puuskupuh, mutta se ei estä häntä olemasta ärsyttävä. En ole koskaan pitänyt Sophiaa suuressa arvossa, sillä hän on hiljainen, mutta silti jollain tavalla uhkaava ja luotaanlyövä. Olen oikeastaan varma, että hänessä on jotain mätää.
”Mitä hittoa sinä täällä toimitat?” kysyn jäätävällä äänellä, ja Sophian ilme muuttuu etäiseksi. Sitä puolta en hänessä ymmärrä; aina, kun joku on hänelle ilkeä tai epämukava, hänestä tulee etäinen, kuin joku vetäisi hänet kokonaan pois tästä maailmasta.
Kun Sophia avaa suunsa vastatakseen, professori Weldon avaa oven virnuillen ilkeästi.
”Kas kas, tehän tapasittekin jo toisenne. Nyt voitte tulla suorittamaan jälki-istuntoanne”, hän sanoo. Kasvoni ilmeisesti valahtavat veltoiksi, sillä hän jatkaa vielä: ”Ajattelin, että sinun jälki-istuntosi on se, että herttainen Sophia puuhailee samaan aikaan oman rangaistuksensa parissa, kun käyn läpi arvosanojasi.”
Silmäni laajenevat ja minua alkaa pyörryttää. Sophia on viimeinen ihminen, jonka haluaisin kuulevan arvosanani. Hän on vain mahtaileva diiva, joka pukee kaiken ystävällisiksi sanoiksi ja ahkeriksi teoiksi.
”Mistä hyvästä Sophia jälki-istuntoa sai?” kysyn hölmistyneenä, mutta kovetan kasvoni nopeasti takaisin, peläten että joku huomasi hetkellisen sulamiseni. Samassa muistan kuulleeni huhuja, että hän harjoitteli äänetöntä puhdistusloitsua käytävällä, mutta saikin limaa lentämään professori Weldonin päälle. En vain uskonut sen olevan totta. ”Tai ei mitään, taidankin tietää”, lisään ja luon pilkallisen katseen Sophiaan.
Nyrpistän nenääni inhottavan löyhkän tulviessa sieraimiini. Ilkeä nauru alkaa kuplia sisälläni, kun ymmärrän, miksi tavallisen tuliviskin haju on peittynyt johonkin, mikä on sekoitus hikisten sukkien ja kissan ulosteen miellyttäviä aromeja. Sophian pitää varmasti pestä huoneen seiniä ja pientä kaappia peittävä ruskea lima. Professori Weldon on erikoistunut kostautuviin jälki-istuntoihin, joissa oppilaan rikettä on muunneltu pahemmaksi ja inhottavammaksi.
”Olen vähän tutkaillut V.I.P. -arvosanojasi ja suoraan sanoen olen melkoisen pettynyt. Odotin, että parantaisit taitojasi näin tärkeiden kokeiden kohdalla, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei niin voi käydä parhaissa unelmissanikaan. Olen pitänyt monta palaveria opettajien kesken ja sinun pitäisi olla erittäin kiitollinen, kun olen saanut opettajat hyväksymään sinut tunneilleen, vaikka olisitkin saanut Kelvollisen, mikä muiden tapauksessa ei tule kuuloonkaan. Tähtitieteen, yrttitiedon ja taikuuden historian opintoja et valitettavasti voi jatkaa. Se poissulkee monta hyvää ammattivaihtoehtoa, mutta eiköhän sinulle vielä jokin työ – ainakin jokin surkea – löydy”, professori Weldon sanoo vakavasti, mutta melko pilkallisesti istuen pöytänsä ääressä. Minut hän istutti toiselle puolelle pöytää, ja poskeni punehtuvat jälleen inhottavasti, tällä kertaa sekä raivosta että häpeästä. Sophia hinkkaa limaa irti kaapin koristeellisista koukeroista, mutta huomaan, että hän kuuntelee ja sisäistää jokaisen sanan.
”Minä tiedän jo, mitä haluan tehdä, eivätkä arvosanat vaikuta siihen. Ja kiitos vain, mutta taidan lopettaa muutaman muunkin aineen”, kivahdan suutuksissani. Mielessäni pyörivät kaikki haavekuvat siitä, miten lennän luudalla yläilmoissa, kun kaikki muut istuvat tylsillä tunneilla, joita minun ei tarvitse käydä.
”Me tiedämme molemmat, ettet onnistu hankkeessasi, etkä tienaa elantoasi huispaamalla maajoukkueessa”, professori vastaa.
”Milloin viimeksi olet tavannut Hawkinsin, jolla ei ole varaa elää niin kuin itse haluaa?” kysyn haastavasti tiedostaen, että alan sortua ylimielisyyteen, josta luulin jo päässeeni eroon.
”Ethan ja Evelyn Hawkinsilla ei ole kaljuunan kannikkaakaan.”
Näen silmäkulmastani, kuinka Sophian käsi pysähtyy kesken liikkeen, mutta kun hän jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, en yhtäkkiä olekaan enää varma asiasta.
”Ethan ja Evelyn eivät enää kuulu Hawkinsien sukuun”, sanon tuohtuneena siitä, että professori otti suvun mustaat lampaat esiin. Kaksoset Ethan ja Evelyn olivat isän veljen, Elijahin, lapsia, kunnes he tappoivat tämän, jotta saisivat rahaa, kun eivät sitä viitsineet pyytää. Nykyään he ovat jossakin pakosalla, sillä aurorit etsivät heitä ympäri maailmaa. Heillä oli myös muita tapporikoksia, ja edelleen eri maissa tapahtuu rikkaiden kuolemia, jotka vaikuttavat aivan entisten serkkujeni tekosilta.
”Virallista karkotustakaan ei ole tapahtunut.”
Nousen seisomaan ja tuoli kolisee kaatuessaan lattiaan. Sen kulma osuu lyhtyyn, joka särkyy miljooniksi hohteleviksi palasiksi, kunnes valokin sammuu. Sen jälkeen lasinsirut näyttävät vain ankeilta, teräviltä palasilta, ja professori Weldon näyttää hiukan pelottavalta, kun liekki ei enää valaise häntä. Hänen ilmeensä vaihtuu pilkallisesta vihaiseksi, ja hänkin nousee ylös, tosin hillitymmin.
”Jälki-istuntoa seuraavina kolmena lauantaina. Tällä kertaa mikään tekosyy ei päästä sinua pälkähästä”, professori huutaa.
Seuraavana päivänä istun oleskeluhuoneessa miettien edellisen päivän tapahtumia. Sophia oli livahtanut jonnekin aiheuttamani kaaoksen aikana ja professori Weldon syytti minua tahallisen sekasotkun aiheuttamisesta ja Sophian auttamisesta. En voi ymmärtää, miten Weldon voi kuvitella minun auttaneen jotakin niin vastenmielistä henkilöä kuin Sophiaa. Sain kuitenkin yhden ylimääräisen jälki-istuntolauantain ja uhkauksen, että Weldon kirjoittaa isälleni, jos jätän menemättä yhdellekään tunnille, jolle minut päästetään. Isää ei kiinnostaisi vähääkään, vaikka en opiskelisi kuin muutamaa ainetta, mutta hän kertoisi varmasti Bettinalle, ja tiedän, että Bettina pettyisi minuun pahasti. Hän uskoo, että pääsen huispausmaajoukkueeseen, mutta haluaa silti minun opiskelevan mahdollisimman paljon.
Kun Judy katsoo minua oudosti, samaan aikaan viekkaana, uteliaana ja epäluuloisena, haluaisin lähteä paikalta. Minulla on vahva epäilys siitä, mitä katse tarkoittaa, mutta toivon hartaasti olevani väärässä.
”Johtuiko hajamielisyytesi eilen siitä pojasta?” hän kysyy todistaen kaikki epäilyni oikeiksi. Kun punehdun taas, minua alkaa sekä turhauttaa että nolottaa. Miksi olen viime päivinä punastellut vähän väliä, paljon enemmän kuin ikinä aiemmin?
”Mistä pojasta?” kysyn esittäen tietämätöntä, mutta epäonnistuen surkeasti. Nyt olen viimeinkin paljastanut itseni täysin. Miksi Judyn täytyy olla niin tarkkasilmäinen?
”Sinä valehtelet”, Judy toteaa. Tuijotan varpaitani vaisusti. En voi myöntää hänen olevan oikeassa, mutta en voi myöskään enää valehdella. Pakeneminenkin olisi liian raukkamaista.
Ennen Tylypahkaan tuloani opin valehtelemaan täysin uskottavasti, enkä voi ymmärtää, miksi se ei nyt onnistu.
Judy näyttää mietteliäältä, mutta siltä kuin olisi aina tiennyt asian.
”Et sitten kerro kenellekään”, sanon uhkaavasti, mutta hän vain nyökkää poissaolevasti.
Vaivun taas ajatuksiini, enkä anna edes ympärillä kuuluvan supinan ja naurun häiritä minua.
Todella mielenkiintoinen ja yksityiskohtainen tarina Anastasian päivästä! :)
Saat 20 tupapistettä, 10 kaljuunaa, 2 sirppiä ja 7 sulmua!