Luku 4 – Häpeä
Poskeni punehtuvat kiukusta ja häpeästä, kun odotan tämän lukuvuoden ensimmäisen tuntini alkua. Muut oppilaat naureskelevat minulle ja tuijottavat jalkaani, jossa paksu side peittää nuolen jättämän aukon. Kentaureilla on myrkkyä aseissaan ja sain tietää siitä liian myöhään.
Loitsuluokan ovi ei aukea, vaikka kellot ovat jo soineet koulun alkamisen merkiksi. Alan tulla kärsimättömäksi, sillä palan halusta päästä näyttämään professori Weldonille loitsut, jotka muut opettelivat maatessani Sairaalasiivessä mätääntymässä.
Viimein professori kopistelee paikalle tuima ilme kasvoillaan. Opettajista pidän juuri hänestä eniten – tosin pitäminen on pahasti liioiteltu ilmaisu – sillä hän on Luihuisen tuvanjohtaja ja ainoa aikuinen koulussa, joka on joskus minun puolellani.
Weldon on pitkä nainen, jonka iho taittaa hivenen tummempaan ruskeaan. Koulussa kiertää huhuja hänen kansalaisuudestaan, mutta kukaan opettajista ei suostu ottamaan niihin kantaa.
Hänen hiuksensa ovat ruskeat, melkein mustat, joskin joukossa näkyy muutamia harmaita suortuvia, jotka valuvat korvien alapuolelle melko karmeina. Mustassa kaavussa, joka hänellä on joka päivä yllään, ei näy ainoatakaan ryppyä.
”Reippaasti sisään, ei vitkastelua!” hän ilmoittaa topakasti avatessaan oven. Joidenkin oppilaiden suunnasta kuuluu nurinaa, mutta minä pidän hänen asenteestaan niin kauan kuin se ei kohdistu minuun tai käy liian raskaaksi.
Istun tavanomaiselle paikalleni takariviin. Tunti alkaa, mutta en vaivaudu kuuntelemaan opettajaa. Katson sitten muilta mitä pitää tehdä, kun sen aika tulee.
Samalla kun tuijottelen pöydälläni olevaa sulkaa, näen silmäkulmastani toisenkin, joka ei kuuntele opettajaa. Poika Puuskupuhista tuijottaa suoraan minuun syvän sinisillä silmillään. Hänen katseensa ei ole terävä, mutta sitäkin ärsyttävämpi.
Yritän olla häiriintymättä siitä, mutta kun tiedän sen, se häiritsee minua väkisin. Kohotan katseeni häneen päin, ja hän kääntää päänsä nopeasti pois näyttäen siltä kuin hänet olisi yllätetty jostakin luvattomasta. Asia jää kalvamaan minua, eikä suostu lähteä mielestäni.
Kuulen Weldonin antavan luvan aloittaa, ja kaivan sauvani esiin. Ympärilläni aletaan heilutella sauvoja, mutta kukaan ei sano mitään. Hetken ihmeteltyäni sitä, ymmärrän. Sanattomat taiat alkavat kuudennella luokalla. Ja nyt en tiedä, miten se tehdään.
”Rosalyn, mitä pitää tehdä?” sihahdan hampaideni raosta ja toivon, ettei opettaja kuule sitä.
”Loitsit leijutusloitsun niin kuin yleensäkin, mutta ajattelet sitä sanomisen sijaan”, Rosalyn selittää ja vääntää kasvonsa irveeseen, kun yrittää saada suuren sulan kohoamaan ylös.
Kun yritän loitsia, mielessäni pyörii vain se poika, joka minua katsoi. Puristan huuleni tiukasti yhteen ja ajattelen: siipirdium lent – miksen saa hänen nimeään päähäni? Yleensä muistan nimet helposti. Tosin en kyllä ole kiinnittänyt häneen aikaisemmin mitään huomiota. Siipirdium lentius – se alkaa varmasti l:llä.
Tuijotan sulkaa tiiviisti ja tyhjennän mielestäni kaikki ajatukset. Kun tunnen ajatusteni vaipuneen syvään uneen, yritän uudelleen. Siipirdi – Lucas se on! Se se on!
Kun tuntia on jäljellä enää viisi minuuttia, olen kyninyt turhautuneena sulkani jo melkein paljaaksi. Judy katsoo minua kummastuneesti ja Weldon on kohdistanut minuun jo monta epäluuloista silmäystä.
”Mikä sinuun on mennyt?” Judy kysyy viimein. Poskeni lehahtavat punaisiksi, enkä osaa vastata. Kurkku tuntuu yhtäkkiä kuivalta, vaikka en ole puhunut melkein mitään koko tunnin aikana. ”No, mikä?” hän kysyy hieman kärttyisästi. Kuulen siinä kuitenkin uteliaisuutta ja yritän saada suustani ääntä, mutten onnistu. Tunne on minulle aivan vieras ja outo, enkä ymmärrä sitä lainkaan. Voisin vain valehdella, että jalka on kipeä, enkä pysty keskittymään. Se olisi täysin uskottava selitys, jos valkea naamani ei olisi muuttunut valtavaksi tomaatiksi.
”Sattuuko jalkaasi noin paljon?” Rosalyn alkaa tiedustelemaan huolestuneesti. Nyökkään heti ja tartun jalkaani kaksin käsin. Judy siristelee epäluuloisesti silmiään, mutta jatkaa loitsimista sanaakaan sanomatta.
”Pitääkö sinun mennä Sairaalasiipeen?” Rosalyn jatkaa ja nousee ylös. Punehdun entisestään ja kiskon häntä takaisin istumaan. Koko luokka tuijottaa nyt meitä, mukaan lukien professori Weldon.
”Ei tarvitse, istu jo alas, minulla ei ole mitään hätää”, sanon hiljaa. Professori kävelee jo minua kohti kasvoillaan vihainen ilme.
”Miten sinä kehtaat häiritä tuntia? Kymmenen pistettä pois Luihuiselta”, hän sanoo kuuluvasti. Tuijotan häntä vihaisesti silmiin ja kivahdan:
”Ei se minun vikani ole, että Rosalyn puhuu.”
”Hän puhui sinun yllyttämänäsi.”
”Eikä puhunut.”
”Näytäpäs meille, mitä olet oppinut tällä tunnilla”, professori sanoo ja huomaan tilaisuuteni koittaneen. Kaivan laukustani pienen purkin, jonka olin ottanut mukaan tätä varten ja loitsin siihen pienen tulen. Siniset liekit nuolevat purkin reunoja ja hehkun ylpeyttä.
”Tuo olisi pitänyt tehdä jo viime tunnilla, etkö ole tehnyt tänään mitään muuta? Taas viisi pistettä pois Luihuiselta”, hän sanoo ankarasti ja kääntyy pois kuuntelematta vastaustani. Näen muutaman pojan tirskuvan minulle ja luon heihin murhaavan silmäyksen ennen kuin käännyn Rosalynin puoleen.
”Kiitos vain”, sihahdan hänelle juuri, kun professori Weldon ilmoittaa tunnin loppuneen. Nousen vihaisena ylös, enkä kuuntele Rosalynin ylimielisiä syytöksiä.
Luokan edessä Weldon viittaa minua tulemaan luokseen. Hän odottaa, että muut ovat poistuneet ja aloittaa sitten:
”Jälki-istuntoa tänään kello kuudelta. Tule minun huoneeseeni, äläkä vitkuttele.” Silmäni laajenevat raivosta, mutta muutan eleen heti surullisen näköiseksi.
”Anteeksi, minä vain olin niin ajatuksissani”, sanon katsellen varpaitani. ”Ajattelin katsos isää, joka on ollut viime aikoina aika huonossa kunnossa. Ja jalkaanikin sattui niin hirveästi, että Rosalyn huolestui.” Pelkästään isän ajatteleminen saa hienoisen punan näkymään silmissäni. Hän on aivan liikaa omassa maailmassaan, eikä välitä muista ollenkaan.
Kun katsahdan ylös, professori näyttää epäilevältä, mutta sanoo sitten, että huominen keskustelu on minulle varmasti aivan riittävä rangaistus.
Kohotan katseeni hämmentyneenä.
”Siis mikä keskustelu?” kysyn avointa kauhua äänessäni. Professorin huulille kohoaa tyytyväinen hymy.
”Keskustelemme hieman tulevasta ammatistasi ja aineista, joita aiot jatkaa”, hän sanoo.
Seison oleskeluhuoneessa ilmoitustaulun edessä, kun koulupäivä on päättynyt. Seinällä on ilmoitus keskusteluista professori Weldonin kanssa. Ja tosiaan, aikani on huomenna seitsemältä, päivän viimeisenä. Puistatukset kulkevat selkäpiitäni pitkin, kun vain ajattelenkin sitä. Se on yhtä tuskaa, pitää istua Weldonin kanssa keskustelemasta siitä, miten minun pitäisi opiskella, koska minun haaveeni ei voi ikinä toteutua. Vaikka se ei kyllä ole totta, sillä minä aion toteuttaa sen, maksoi mitä maksoi.
Rosalyn katsoo minua hieman myötätuntoisesti, hieman omahyväisesti.
”Minulla on keskustelu vasta viikon päästä. Eikä meillä silloinkaan ole paljon puhuttavaa, professori Weldonkin tietää, että pääsen taikaministeriksi, jos vain yritän kunnolla”, hän sanoo iloisesti. Tapansa mukaan hän unohti loitsutunnin tapahtumat jo ennen seuraavan tunnin alkua.
”Tai sitten professori Weldon vain haluaa päästä sinusta nopeasti eroon”, mutisen niin hiljaa, ettei kukaan voi kuulla.
Muutama muukin käy katsomassa ilmoitustaululla oman aikansa, mutta suurta tungosta ei tule missään vaiheessa, sillä ketään ei pahemmin kiinnosta keskustelu Weldonin kanssa.
//Toivottavasti ei haittaa, että kesti näin kauan saada tällainen tylsä tarina valmiiksi, kesä on tuonut yllättäviä kiireitä. :)
- Anastasian ylpeys ei kyllä anna periksi missään tilanteessa. Pidän siitä, miten hyvin olet osannut kuvailla noinkin itsepäisen henkilön. Ihmisillä kun on usein vaikeaa kirjoittaa negatiivisista ihmisistä oikeasti negatiivisesti, mutta sinulla ei olekaan tässä ongelmaa.
- Nimen muistelu taikomisen ohella oli aika huvittavaakin, kun tuntui, että "Jes, nyt Anastasia onnistui!" mutta sitten hän muistikin vain häntä tuijottavan pojan nimen.
- Anastasian ja Rosalynin kaverisuhde tuntuu todellakin erikoiselta, mutta kaksikko tuntuu silti sopivan toisilleen täydellisesti, kun molemmat ovat hieman ylpeileviä.
Saat tarinasta 19 tupapistettä, 9 kaljuunaa, 6 sirppiä ja 3 sulmua!
Mahtavaa lukea sinulta tällaisesta enemmän ylpeästä ja itsepäisestä hahmosta :D se tuli mahtavasti mietinnöissä ja keskusteluissa esiin, lopussa varsinkin kun Anastasia päästeli höyryjä Rosalyniä kohtaan itsekseen mutisemalla. ja jo tuossa tunnilla, kun Anastasia oli valmis heittämään Rosalynin "bussin alle" pistäessään syyn tunnin häiritsemisestä hänen niskoilleen. mielenkiintoinen ystävyussuhde siis, ja siitä tulee fiilis, että mielenkiintoista nähdä jos/kun Anastasia kehittyy välittävämmäksi ja vähemmän ilkeäksi persoonaksi. lisäksi tuo Lucas jäi ihanasti mietityttämään, vaikka vielä ei tietysti tiedetäkään onko tuijottelu söpöä vai karmivaa :D Nimenmuistelukohta oli ihan huiippuhyvin kirjoitettu, kun loitsu keskeytyi aina mietteeseen!! Se tuli mieleen, että nykyään neuvotaan olemaan käyttämättä tummemmista ihonväreistä mitään ruokaan liittyviä kuvaussanoja, kuten tuo maitokahvi. Weldon oli silti hyvin kirjoitettu hahmo, ja kuvaus hänen täysin rypyttömästä kaavustaan kertoi tosi paljon hänen olemuksestaan ja luonteestaan!
Olet selvästi taitava kirjoittaja, kuvailua on juuri sopivasti ja tarina etenee hyvään tahtiin - ei liian nopeasti eikä liian hitaasti. Pidän myös siitä, että tarinoissasi aikamuoto on preesens, se saa tarinoihin jollain tapaa erilaisen tunnelman kuin imperfektissä kirjoitettaessa. Ihan kuin olisin itsekin juuri sillä hetkellä mukana tilanteessa. Kuvailet henkilöitä mielenkiintoisesti, varsinkin professori Weldon vaikutti sangen kiintoisalta persoonalta. Ei ollut lainkaan tylsä tarina, vaan laadukasta ja viihdyttävää tarinankerrontaa, niin kuin muissakin tarinoissasi. :)