Luku 3 - Kielletty metsä
Herään aikaisin ensimmäisenä koulupäivänä. En halua kenenkään näkevän minua juuri heränneenä, joten nousen heti ylös, vaikka jäseneni tuntuvat lyijynraskailta väsymyksestä.
Varya pääsi eilen Luihuiseen ja sai ystävän, joka on samassa tuvassa. Hän istui pidoissa kaukana meistä, joten pystyimme Rosalynin ja Judyn kanssa keskustella kunnolla kesästä.
Jätän vaaleat hiukseni vapaiksi. Ne ulottuvat lantiolle, ja häiritsevät usein. En kuitenkaan halua leikata niitä, sillä kasvatin ne merkkinä kiusaamisen loppumisesta. Ne toimivat myös erinomaisena muurina, jos joku yrittää tuijottaa.
Lähden makuusalista oleskeluhuoneeseen. Se on sisustettu vihreällä ja hopeisella, ja siellä on paljon muhkeita nojatuoleja ja sohvia. Se on valtavan kokoinen, ja takassa palaa kotoisa tuli. Tämä paikka tuntuu minusta enemmän kodilta kuin perheemme kartano.
Uppoan pehmeään nojatuoliin, joka ottaa minut avosylin vastaan. Vedän polvet rintaani vasten ja ajattelen tulevaa kouluvuotta. Onneksi tänä vuonna ei ole tärkeitä kokeita, en jaksaisi enää Rosalynin lukemista. Tänä vuonna aion keskittyä vain huispaukseen. Kouluasiat jätän vain tunneille, enkä vaivaa läksyillä päätäni, teen ne nopeasti valmiiksi, vaikka niistä tulisi huolimattomasti tehtyjä.
Oleskeluhuoneeseen tulee aivan liian pian kaksi kolmasluokkalaista tyttöä. He kikattelevat toisilleen ja jäävät sohvalle vähän matkan päähän minusta. Nousen tuohtuneena ylös, ja tömistelen raivoissani oleskeluhuoneesta tyrmän käytävälle. Se on mukavan kolea ja synkkä, vain muutama soihtu valaisee sitä. Valun seinän viertä alas ja jään siihen istumaan. Pääni on tyhjä, enkä pysty ajattelemaan järkevästi. Minun täytyy nousta ylös ja kävellä edestakaisin. Askeleeni kuitenkin kaikuvat ärsyttävästi, joten lähden kävelemään tyrmistä pois. Minulla on jostain selittämättömästä syystä levoton olo, joten päätän mennä ulos rauhoittumaan.
Pystyn melkein tuntemaan, miten savua tupruaa korvistani, kun käytävä ei lopu. Kiihdytän askeleitani niin, että lopulta juoksen ylämäkeen kulkevaa käytävää.
Tunnen keuhkoissani poltetta, kun käytävä vihdoin loppuu. Hidastan takaisin kävelyyn, mutta kuljen ripeästi valkoisen eteisaulan poikki. Marmorilattia on kiiltävä, eikä siinä näy tahran tahraa. Se tuntuu luonnottomalta ja puistattaa minua, vaikka kartanossammekin on aina putipuhdasta. Kotitonttumme Ward pitää siitä huolen.
Ulkona on viileää, sillä aamu on vielä varhainen eikä aurinko lämmitä kunnolla. Maa on kosteaa aamukasteen jäljeltä, enkä halua istua siihen. Kun etsin hyvää paikkaa, silmäni osuvat Kielletyn metsän reunaan. Se näyttää houkuttelevan synkältä, mutta hylkään idean. Sinne ei ole aikaa mennä, jos aikoo ehtiä aamupalalle. Kävelen kuitenkin lähemmäs metsän reunaa, ja tuijottelen mustia aukkoja, jotka näkyvät puiden välistä.
Kun olen jonkun aikaa seissyt pihalla, päätän lähteä metsään. Moni ei ole vielä hereillä, joten pääsen hyvällä tuurilla kenenkään huomaamatta sinne. Sen jälkeen katseilla ei ole enää väliä.
Metsän reunassa vilahdan nopeasti puiden suojaan, ja sallin itselleni pienen hengähdystauon. Näin lähellä koulun tiluksia ei ole vielä vaarallisia eläimiä, joten minun ei tarvitse varoa askeleitani – ei sillä, että varoisin niitä muutenkaan.
Käveltyäni jonkin aikaa, pysähdyn ja istun puun juureen katselemaan metsää. Se on kaunis, tässä kohtaa puut ovat vielä melko harvassa, mutta näen jo, miten muutamien metrien päästä puut alkavat tihentyä. Ne ovat kaikki paksuja, enkä saisi minkään ympärille kierrettyä käsivarsiani. Maa on eri kohdista ruskeaa ja vihreää. Puiden juuret työntyvät maasta esille valmiina kaatamaan jonkun varomattoman. Olen poikennut polulta, enkä tiedä tarkalleen, missä se on. Minulle varoitettiin jälki-istunnossa ensimmäisellä luokalla, että polulta ei saa poiketa. Silloin mukanani oli riistanvartija Hughes, joka on suoraan sanottuna lihava. Hän on minua lyhyempi, ja raivostuttava, ärsyttävä ja inhottava. Hän ärjyy jokaiselle oppilaalle, mutta toisen opettajan läsnä ollessa hän puhuu aivan kuin olisimme maailman ihanimpia olentoja. Hänen vaatteensa ovat likaisia ja haisevia, eikä hänen kaljussa päässään ole yhtäkään suortuvaa. Jalat ovat pulleat, ja maha hölskyy aina, kun hän kävelee. En ole ikinä nähnyt hänen juoksevan, en tiedä, onko hänestä siihen, sillä kävelykin näyttää joskus tuottavan hänelle hankaluuksia.
Jälki-istunnossa hän kavahti pienintäkin rasahdusta, ja pieni puuskupuh, joka oli jälki-istunnossa mukana – hänellä ei ollut mitään osaa kahakassa, josta jouduin jälki-istuntoon, opettajat vain luulivat niin – käveli kyyryssä ja silmät pelosta suurina. Sen jälkeen en ole enää voinut katsoa häneen muistamatta pelokkaita hypähdyksiä ja vinkaisuja.
Suljen hetkeksi silmät ja nautin hiljaisuudesta, jota linnuton metsä tarjoaa. Hento tuuli vinkuu hiljaa korvissani ja kutittelee poskia. Tunnen karhean puun selkäni takana, ja kovat juuret allani.
Silmäni rävähtävät auki, kun kuulen edessäni olevasta pusikosta kahinaa. Kehoni läpi uhkaa kulkea väristys, mutta ravistan sen pois. Minä en pelkää. En saa pelätä, en voi pelätä, en pelkää. Nousen hitaasti seisomaan pitäen katseen tiukasti edessä. Suuni puristuu tiukaksi viivaksi, enkä pysty rentoutumaan. Aika tuntuu pysähtyvän, kun puristan käsiäni tiukasti vasten leveää puunrunkoa. Erotan nyt askeleet, kuin kavioiden kopinan. Sitten näkökenttääni astelee ensin ihmisen ylävartalo, sitten hevosen alaruumis. Kentauri. En tiedä kentaureista paljon, mutta sen tiedän, että kaikki eivät ole ystävällisiä.
Kentaurilla on kädessään jousipyssy, jossa nuoli osoittaa valmiiksi minuun. Tunnen, miten kauhu paistaa kasvoiltani, kun kentauri puhkeaa puhumaan:
”Minä olen Rey, mitä teet metsässäni?” Reyn ääni on karhea ja muistuttaa paljon miehen ääntä. Näen sen takana lisää kentaureita, sen lauman oletettavasti. Reyllä on lyhyet mustat hiukset, jotka sopivat sille erinomaisesti. Sen kasvot ovat yllättävän komeat, ja käsivarret lihaksikkaat.
”Minä olin juuri lähdössä, en halua häiritä”, vikisen hiljaa. Saman tien terästäydyn ja mielessäni pyörii vain yksi lause – minä en pelkää. Kohottaudun suoremmaksi, kun tajuan olevani vähän kyyryssä, ja väännän kasvoilleni kovan ja itsevarman ilmeen. Nyt Rey astelee hitaasti lähemmäs, kaviot kopisten vasten puiden juuria, ja naurahtaa ilottomasti.
”Et sinä minnekään ole menossa, näytät jo täysi-ikäiseltä”, se sanoo murhaavalla äänellä, ja pulssini kiihtyy. En tiennyt, että näytän niin vanhalta, siihen menee vielä yli vuosi, että täytän seitsemäntoista.
”En ole täysi-ikäinen, mutta osaan puolustautua tarvittaessa”, vastaan kylmällä äänellä, pakottaen värinän pois. Rey tutkiskelee minua päästä varpaisiin, ja minulle tulee epämukava olo. Yritän suoristautua ja herättää ylpeyteni eloon, vaikka se tuntuukin olevan jossain täysin kadoksissa.
Kun kaksi kentauria kopistelee Reyn vierelle, vedän syvään henkeä, ja kierrän puun toiselle puolelle. Kuulen jousen osuvan puuhun, ja alan juosta. Juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen, mutta kuulen kentaurien tulevan perässäni. Tiedän, että tarpeen tullen ne ovat paljon nopeampia kuin minä, mutta juoksen silti. Äkkiä kuulen jousen venyvän. Tunnen pakokauhua, vaikka minun ei pitäisi pelätä. Sitten, kesken askeleen, tunnen jalkani läpi viiltävän kivun. Jousi uppoaa lihaani niin, että huudan kivusta. Kaadun polvilleni, ja huudan keuhkojeni täydeltä. Käyn maahan istumaan niin, että näen jousen pohkeessani. Se on punainen ja uhkaava, ja tiedän, että minun pitäisi vetää se pois, mutta en uskalla. Verta suihkuaa jalastani, ja nuolen ympäriltä jalka punoittaa pahasti. Jalassani kipu on viiltävä, se valtaa hiljalleen koko kehon ja joudun haukkomaan happea.
Kaapuni on tummunut verestä ja molemmat jalkani ovat nyt punaiset. Yökkään, kun näen veren, se on tahmeaa ja ällöttävää. Jalassani kipu vain yltyy ja huudan kovempaa. Silmäni sumentuvat, enkä erota värejä toisistaan. Kaikki sekoittuvat yhteen ja alan nähdä vain mustaa.
Kun olen huutanut maassa ikuisuudelta tuntuvan ajan, kuulen melko hitaat askeleet. Ne ovat korvissani vain hiljaista taustamelua. Tunnen pääni kolahtavan maahan ja kaikki pimenee, mutta kipu ei lakkaa, enkä mene tiedottomaksi. Tunnen edelleen allani kovat juuret ja pehmeän maan niiden välissä. Kuulen edelleen puuroutuvat askeleet, kunnes ne pysähtyvät, ilmeisesti aivan viereeni. Kuulen taas jousen venyvän, mutta eri suunnasta kuin edellisellä kerralla. Sen jälkeen kuulen, kun kentaurit kääntyvät pois, ja sitten tulee hiljaista.
Kuulen vaimeaa mutinaa, ja tiedän, kuka vieressäni seisoo. Hughesin karhea, mutta lapsellinen ääni tunkeutuu hitaasti tajuntaani, mutta en erota sanoja toisistaan. Huutoni on jo loppunut ja nyyhkytän, kunnes nuoli lähtee irtoamaan lihastani, hitaasti ja varovaisesti, mutta tuskallisesti. Karjun taas kivusta ja yritän huutaa niin, että sanoistani saisi jotain selvää:
”Ve’se! Nopesi!” Hughes hivuttaa edelleen jousta hitaasti, ja ymmärrän, miten syvälle se upposi. Tuska sumentaa kaikki aistini, enkä enää kuule edes omaa ääntäni.
Vihdoin nuoli irtoaa kokonaan, ja kipu hellittää hieman. Pulleat käsivarret yrittävät nostaa minua, mutta en irtoa maasta. Ähkäisyjen takaa kuulen Hughesin äänen, kun hän yrittää loitsia minua ylös, huonoin tuloksin. Ymmärrän vihdoin, miksi Hughes halusi riistanvartijaksi, vaikka pelkää kaikkea. Työ on Tylypahkassa, jonka pitäisi olla turvallinen paikka, mutta siinä ei tarvita taikuutta.
”Odota hetki, haen vähän apua”, hän sanoo ja lähtee kävelemään poispäin. Turhaudun, sillä hänen vauhdillaan kestää vielä ainakin kaksikymmentä minuuttia ennen kuin pääsen metsästä pois, joten yritän nousta ylös. Tarraan käsilläni vieressäni olevaan puuhun, ja yritän terveellä jalallani nousta. Saan hivutettua itseäni hieman ylemmäs, mutta en tarpeeksi ylös, jotta voisin seistä.
Pudotan kädet maahan ja liikutan niitä eteenpäin. Hyppään terveellä jalallani lähemmäs niitä, ja kipu sävähtää entistä voimakkaampana ammutun jalan läpi. Niinpä seuraavalla askeleella minä teen pienemmän hypyn. Se sattuu edelleen, mutta vähemmän. Jatkan matkaani sillä tavalla.
Kun nostan katseeni, meinaan kirkaista. Edessäni seisoo hevosen näköinen eläin, joka ei kuitenkaan muistuta hevosta. Sen nahan alta törröttävät luut, ja sillä on suuret siivet.
Thestral liikkuu minua kohti hitaasti, mutta varmasti. Vaikka kaikki eivät näe sitä, minä olen nähnyt sen aina, sillä näin, kun äitini kuoli. Muistan vain, että istuimme ruokapöydässä, kun äiti sai sydänkohtauksen. En muista yksityiskohtia, enkä sitä, miltä hän näytti. En muista, mitä kävi, mutta sen jälkeen en ole enää ollut äidin pikkuprinsessa.
Tiedän, että thestral himoitsee vertani, ja repii minä hetkenä hyvänsä pohkeestani lihasuikaleita syötäväksi. Aivojani peittää sumuverho, mutta ymmärrän, että minun on saatava veri pois.
”Aqualito!” huudan ensimmäisen loitsun, joka päähäni pälkähtää. Sauvani päästä alkaa suihkuta vettä, joka huuhtoo verta pois. Kun jääkylmä neste osuu kohtaan, jossa nuoli oli, tuntuu etten enää kestä kipua. Polttelu on sanoin kuvaamatonta, mutta toimii ilmeisesti, sillä thestral pysähtyy paikoilleen.
Huohotan kivusta ja säikähdyksestä, enkä saa enää liikutettua itseäni. Minulla on uupunut olo, enkä jaksaisi odottaa metsässä enää hetkeäkään. Alan suuttua Hughesille, joka ei saa edes apua haettua juosten. Silmistäni puskee raivon ja turhautumisen kyyneleitä, mutta pyyhin ne pois. En saa näyttää siltä kuin olisin itkenyt, muuten menetän vähäisenkin arvokkuuden rippeen, joka saattaisi olla jäljellä tämän jälkeen. Kun katson kämmenselkääni, se on aivan musta. Kaivan maasta multapaakun ja heitän sen jonnekin, mutta se ei auta. Haluaisin edelleen repiä riistanvartijan päänahan irti, vaikka en pidäkään väkivallasta.
Odotellessani apua yritän saada ripsivärin pyyhittyä poskilta. En uskalla edes ajatella, miltä näytän.
Vihdoin kuulen kahdet askeleet, tällä kertaa nopeammat. Professori Lehdon, yrttitiedon opettajan, ääni kuuluu melko läheltä. En saa sanoista selvää, mutta ääni on ilmeisen hermostunut.
Pian näen edessäni professorin vahvat käsivarret, jotka kaappaavat minut hänen syliinsä kuin pikkuvauvan. Hän haisee mullalle ja lannoitteelle, ja pelkään, että haju tarttuu minuun. Hän kääntyy ympäri ja lähtee juoksemaan kohti Tylypahkaa. Kädet pitävät minua melkein paikoillaan hänen lihaksikasta vartaloaan vasten.
”Mitä sinulle kävi?” professorin miehekäs ääni kysyy minulta, kun saavumme metsän reunaan. Haluaisin jättää vastaamatta tai valehdella, sillä voin joutua vaikeuksiin, jos kerron.
”Kentaurit ampuivat minun jalkaani nuolen”, kivahdan kuitenkin. En voi sietää uteliaita ihmisiä, eikä minua huvita tippaakaan kunnioittaa opettajaa, vaikka hän on yleensä ihan mukava.
”Älä puhu minulle tuohon sävyyn”, hän vastaa ankarasti, ja näen hänen määrätietoiset kasvonsa oudosta kulmasta. Mullanvärisissä hiuksissa näkyy epämääräisesti levitettyä geeliä, ja kokonaisuus näyttää hirveältä. Kunpa hän olisi vain nostanut minut leijutusloitsulla, ei hänen tarvitse kehuskella muskeleillaan.
Saavumme linnaan juuri sillä hetkellä, kun kaikki poistuvat Suuresta salista aamupalalta, ja manaan huonoa ajoitusta mielessäni. Minusta tulee koulun suurin naurunaihe ennen kuin koulu on edes kunnolla alkanut.
Matami Melkins puuhailee vihellellen tyhjässä Sairaalasiivessä, kun professori Lehto astuu sisään.
”Anastasia sai kentaurilta nuolen jalkaan”, professori sanoo ja laskee minut ensimmäiselle sängylle. Matami Melkins, Sairaalasiiven hoitaja, kääntyy ja katsoo minua silmät ystävällisesti sirrillään. Hän on puuhakas ja mukava vanha neiti, ja aivan liian tuttu minulle. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun olen Sairaalasiivessä.
”Jaahas, jaahas, minäpä hoidan”, matami sanoo, ja hänen ruskeat silmänsä huokuvat lämpöä. Taas yksi hyvä esimerkki liian kiltistä ihmisestä. Hän on päätynyt hoitamaan yksin kaikkien Tylypahkan oppilaiden vammoja, joita on paljon, lähes aina on vähintäänkin yksi oppilas Sairaalasiivessä. Jään makaamaan pehmeälle sängylle samalla, kun matami Melkins tutkii jalkaani.
// Tää venähti vahingossa aika pitkäksi...
Tarina alkoi hyvin tavanomaisesti heräämisestä ja Anastasian negatiivinen ajatus muiden näkemisestä juuri heränneenä kuvasi epäsuorasti mutta hyvin tytön luonnetta. Anastasia onkin luonteeltaan kova ja hän pitää kovasti kiinni maineestaan, minkä takia tarinoissa on omanlainen, mystinen tunnelmansa kun Anastasian ajatuksia ja liikkeitä ei pysty kunnolla arvaamaan. Kiellettyyn metsään meneminen tuntui jopa uhkarohkealta mutta Anastasia toitottikin itselleen, ettei pelkäisi ─ joka taas muistuttaa tytön halun pitää maineestaan kiinni olemalla pelkäämättä ja itsevarma. Kentaurien ilmestyminen oli jännittävää ja Reyn uhkaava puhe tiivisti tunnelmaa entisestään. Anastasian pakoyritys ja kentaurien pari ohi osunutta nuolia aiheutti jännittävän takaa-ajokohtauksen, mikä taas päättyi ikävästi kun Anastasian jalkaan osui nuoli. Anastasian kipua kuvattiin eläväisen oloisesti ja melko graafisesti ─ kuitenkin hyvän maun rajoissa. Hughesin saapuminen ja hänen lähteminen pyytämään apua tuntui aika kammottavalta, kun riistanvartija ei vienytkään Anastasiaa pois metsästä turvaan vaan jätti hänet sinne odottamaan. Itsepäisesti Anastasia kuitenkin yritti nousta ja törmäsi thestraliin, joka haistoi Anastasian verisen jalan. Näppärästi tyttö keksikin keinon puhdistaa haavansa eikä thestral enää kiinnostunut Anastasian jalasta. Samalla ehdit kuvailemaan nopeasti kulkevan juonen keskellä sen, miksi Anastasia näki thestralit ja miten äidin kuolema oli tapahtunut. Professori Lehdon saapuminen tuntui helpottavan hieman tilannetta, että vihdoin Anastasia sai apua. Lehdon kuvaaminen mullalle ja lannoitteelle haisevalle oli hauska, vaikka tarinassa olikin juuri tapahtunut ikävä kohtaaminen kentaurien kanssa. Lehto ei kuitenkaan tuntunut olevan kovin vihainen siinä hetkessä Anastasialle vaan hän oli enemmänkin huolissaan. Tarina päättyi Anastasian osalta huonosti että hyvin ─ hänen ajoituksensa kouluun saapumiseen oli huono mutta hän sai hoitoa hoitajalta, vaikka hän Anastasian mielestä olikin liian kiltti ihminen. Venyipä tämä kommentti paljon, mutta kaikin puolin mukaansatempaava ja koukuttava tarina!
Saat tästä tarinasta 36 tupapistettä, 17 kaljuunaa, 6 sirppiä ja 3 sulmua!