Luku 2 - Kohti Tylypahkaa
King’s Crossin asemalla on tungosta, mutta Tylypahkaan meneviä ei näy jästien puolella. Kiireisiä jästejä on joka puolella, mutta kukaan ei tunnu kiinnittävän mitään huomiota suureen seurueeseemme. Jopa Caroline ja Ilia ovat saapuneet paikalle, sillä tämä on tärkeä päivä Varyalle.
”Minä menen Anastasian kanssa ensimmäisenä. Daniel voi tulla Marin kanssa perässä”, Bettina sanoo ja ottaa minua kädestä. Tunkeudun viimeisten jästien ohi portille, joka on laiturien yhdeksän ja kymmenen välissä. Minä haluaisin vain kävellä siitä läpi, mutta Bettina pakottaa minut nojaamaan siihen.
Tupsahdamme Bettinan kanssa laiturille, joka on täynnä Tylypahkan oppilaita ja heidän perheitään. Laiturin vieressä on jättimäinen, punainen pikajuna.
”Tule tänne”, Bettina kuiskaa korvaani ja vetää minut sivummalle. Katson häntä ihmeissään ja kärsimättömästi, sillä odotan jo Rosalynin ja Judyn näkemistä.
”Lupaathan olla kiltisti?” hän kysyy minulta. Tuhahdan ja vastaan:
”Just joo, milloin viimeksi olet nähnyt minun olevan kiltti jollekin?” Hän katsoo minua vähän epätoivoisesti, enkä ymmärrä, miksi. Ei hän ole ikinä ennen pyytänyt minua olemaan kiltisti, vaikka hän onkin vannottanut, etten hanki potkuja koulusta.
”Tänään viimeksi näin, kun kannoit Lidiaa sylissäsi. Se oli kilttiä. Mutta yritä edes, minä pyydän. Ja muista lähettää kirjeitä”, hän sanoo ja hymyilee vähän. Hän on liian ystävällinen, liian kiltti. Sellaiset eivät pärjää elämässä. Hänkin on jollain surkealla osastolla töissä Pyhän Mungon Taikatautien ja -vammojen sairaalassa huonolla palkalla. En kuitenkaan jaksa enempää saarnaa, joten nyökkään lyhyesti. David ilmestyy portista laiturille pöllämystyneen näköisenä, Mari sylissään. Hän on tehnyt sen jo muutaman kerran aikaisemmin, mutta ei ikinä näytä tottuvan siihen.
Yritän etsiä katseellani ystäviäni, mutta heitä ei näy missään. Varya seisoo innostuneena vieressäni ja melkein hyppii ilosta. En ole sittenkään varma, pääseekö hän Luihuiseen. Ivan pitää holhoavasti kättään hänen olkapäällään ja toteaa ärsyttävän pikkuvanhasti:
”Älä huoli, hyvin se menee. Voit tulla kanssani junaan, ystävillänikin tulee pikkusisaruksia tänä vuonna Tylypahkaan.” Pyöräytän silmiäni ja Varya mulkaisee häntä.
”Minä etsin itse omat ystäväni, en tahdo mitään säälikavereita Puuskupuhista”, hän tokaisee, ja olen sittenkin varma hänen tuvastaan. Ehkä luihuisetkin voivat nauttia elämästään, nauttivathan Rosalyn ja Judykin.
Isä vilkaisee kelloaan.
”Viisi minuuttia aikaa”, hän sanoo tavanomaisesti murahdellen. ”Menkää nyt, ettette myöhästy.” Hän taputtaa minua vaivaantuneesti päälaelle pari kertaa, vaikka olen hänen pituisensa. Käännyn huikkaamaan hyvästit kaikille ennen kuin astun junaan. Näen Lidian poskilla kyyneleitä, kun hän vilkuttaa minulle äitinsä sylistä. Väännän taas kasvoilleni pienen hymyn, joka on yllättävän lähellä aitoa. Tunnen sydämessäni oudon pienen puristuksen, kun astun pikajunaan.
Heti ensimmäiseksi lähden etsimään ystäviäni, joita ei näy missään. Juoksen kärsimättömästi vaunuosastojen ohi, kunnes vihdoin näen kaksi iloista tyttöä muutoin tyhjässä vaunuosastossa. Avaan oven vaivalloisesti vetäen matka-arkkua perässäni. Kumpikaan ystävistäni ei vaivaudu auttamaan ja kiskaisen arkun perässäni. Lysähdän istumaan välittämättä tavaroistani, jotka jäävät lattialle.
Rosalyn on kauttaaltaan ruskettunut, ja hänen mustat hiuksensa on leikattu olkapäille. Kadehdin hänen luonnostaan tummia hiuksia, minun vaaleat hiukseni näyttävät liian ystävällisiltä. Jos minulla olisi mustat hiukset, se loisi pelottavamman ensivaikutelman. Tosin saattaisin kyllä näyttää ihan Lumikilta, ehkä on sittenkin parempi, ettei minulla ole saman värisiä hiuksia kuin hänellä.
Judykin on ruskettunut vähän, mutta hän on vain kasvattanut vaaleanruskeita hiuksiaan. Ne ovat jo melkein yhtä pitkät kuin minun, ja siisteillä leteillä. Ne antavat mukavan ensivaikutelman, vaikka totuus on toinen. Halutessaan Judy on kyllä ihan mukava, mutta hänellä riittää hiljaista ilkeyttä ja kapinaa vaikka muille jakaa.
”Miten sinun kesäsi meni?” Rosalyn kysyy. Tuijotan häntä kulmieni alta ja vastaan leveä tekohymy kasvoillani:
”Bettina hylkäsi minut, sitten hän määräsi, että pitää olla kiltisti, isä oli taas kotona mutta poissa ja Lidia sai minut epäröimään Tylypahkaan lähtemistä. Erinomaisesti siis.”
Rosalyn ei näytä kuunnelleen ja kaivaa siististi taitellun paperin kaavustaan.
”No, saitko hyvät arvosanat V.I.P. -kokeista?” hän kysyy ja katsoo ylpeänä omaa lappuaan, jossa on luultavasti hänen mahtavat arvosanansa. Hän ojentaa sen minulle ja tuijotan sitä hetken. Rosalyn pääsi kaikesta läpi ja sai kaksi Upeaa, kolme Kelvollista ja neljä Odotukset ylittävää. Kaivan oman palloni ja ojennan molemmat paperit hänelle välinpitämättömästi. Minua ei oikeastaan kiinnosta, miten hyvin menestyn koulussa, sillä jos pääsen huispauksen maajoukkueeseen, arvosanoillani ei ole mitään väliä.
Junamatka ei ole yhtään sen mukavampi kuin aiempina vuosinakaan. Olemme istuneet jo yli tunnin junassa, mutta se ei ole vielä edes puolessa välissä matkaa. Bryantia ei ole vielä näkynyt, mutta se on vain ajan kysymys.
Yhtäkkiä Judy tökkää minua kovaa ja älähdän. Välittämättä siitä hän osoittaa vaunuosaston ovella seisovaa Varyaa. En ole huomannut hänen saapumistaan, mutta hän näyttää pettyneeltä ja tylsistyneeltä.
”Mitä nyt?” äyskähdän hänelle, kun hän seisoo siinä sanomatta mitään. Hän änkee viereeni niin, että Judy tippuu, ja virnistää minulle.
”En löytänyt muualta hyviä paikkoja, niinpä tulin tänne”, hän sanoo ja vaikuttaa innostuneelta. Minulla on vahva epäilys siitä, ettei hän ole edes yrittänyt kunnolla etsiä paikkaa. Hän on ollut koko päivän niin ällöttävän iloinen, että hän olisi varmasti saanut jostakin tulevasta puuskupuhista mahtavan ystävän kahdessa minuutissa.
Voihkaisen kovaa, kun Judy siirtyy Rosalynin viereen minua vastapäätä.
”Ei kai tuo tarkoita, että annat Varyan jäädä?” kysyn häneltä.
”No, ei hän näytä siltäkään, että suostuisi lähtemään”, hän sanoo ja osoittaa Varyaa, joka on ottanut mukavan asennon vieressäni. Tuhahdan, mutta annan Varyan jäädä viereeni.
”Mihin tupaan sinä haluaisit?” Rosalyn kysyy Varyalta ja tunnen ärtymystä häntä kohtaan. Sinne meni minun hetkeni, kun olisin voinut puhua ystävieni kanssa täysin rauhassa.
”Luihuiseen”, Varya vastaa empimättä.
Varya on tylsistynyt ja pyörittelee sormiaan. En voi keskustella mistään tärkeästä Rosalynin ja Judyn kanssa, joten vaunuosastossa on hiljaista. Rosalyn järsii lakritsitaikasauvaa tylsistyneenä, ja Judy tuijottaa ikkunasta ulos välinpitämättömänä.
Käännän katseeni ohikiitäviin maisemiin. Ikkunasta näkyy vain peltoja, joskus muutamia yksittäisiä puita.
Ovelta kuuluu kohtelias koputus, ja käännyn katsomaan. Bryant seisoo mairea hymy kasvoillaan ja tuijottaa Varyaa.
”Ai, uusi Hawkins. Toivottavasti olet mukavampi kuin sisaruksesi”, hän sanoo teeskennellen kohteliasta. Pyöräytän silmiäni ja nousen seisomaan, mutta en ehdi sanoa mitään, kun Varya jo tokaisee:
”Totta kai minä olen mukavampi kuin muut. Sinusta ei voi sanoa samaa.” Bryantin kasvot muuttuvat vihan vääristämiksi. Nostan leukani pystyyn ja katson Bryantia haastavasti suoraan silmiin. Huomaan hänen kavahtavan vähän, melkein huomaamattomasti. Bryantin vaalea tukka näyttää aivan harakanpesältä. Hän on jo vaihtanut kaavun, vaikka matkaa on jäljellä vielä ainakin yhtä kauan kuin sitä on mennyt. Hän on lyhyt, eikä kovin lihaksikas ja tappelussa minulla olisi täydellinen asema, mutta en halua käyttää väkivaltaa. Käytän paljon mieluummin sanoja ja harmittomia – ainakin melkein harmittomia – taikoja.
”Pelkäsinkin jo, ettet selviä junaan asti, mutta onneksi olin väärässä”, sanon tekoherttaisella äänellä. Bryant hörähtää kuulostaen idiootilta – joka hän oikeastaan onkin.
”Se nyt oli arvattavissa, milloin sinä viimeksi olisit ollut oikeassa?” hän napauttaa lapsellisesti. Judy nousee seisomaan kädet nyrkissä, naama hieman punehtuneena.
”Nyt sinä kävelet ulos tästä vaunuosastosta, tai minä mottaan sinua suoraan naamaan”, hän sanoo hampaidensa välistä, kihisten kiukusta. Bryant vilkaisee minua ja kiiruhtaa ulos. Judy viilenee hetkessä ja istuu alas hymyillen.
”Mitä sitten tehtäisiin? Onko jollain Räjähtävä näpäys mukana?” hän kysyy. Rosalyn kaivaa matka-arkustaan pelilaudan, ja alamme pelaamaan.
Varya kuiskaa hiljaa korvaani:
”Kukaan ei halua puhua minulle.” Sitten hän vilkuttaa iloisesti Rosalynille ja Judylle, ja lähtee pois. Huomaan vasta silloin, että hänen kasvoillaan näkyy tukahdutettu suru, vaikka hän esittää iloista. Suuttumukseni äntä kohataan laantuu, vaikka en ole vieläkään täysin leppynyt siitä, että hän keskeytti meidät.
En ole ikinä tiennyt, miten hyvä Varya on näyttelemään. Väkisinkin alan miettimään, kuinka monta kertaa hän on vain esittänyt olevansa iloinen.
”Tulen kohta takaisin”, sanon ja lähden Varyan perään. Hän seisoo kädet puuskassa aivan vaunuosastomme vieressä. Kävelen hänen eteensä kiusaantuneena. En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. Hän nostaa päänsä ja vilkaisee minua nopeasti ennen kuin laskee taas katseensa. Hänen ilmeensä ei ole enää surullinen, ainoastaan vähän vihainen.
”Yrititkö sinä puhua muille?” kysyn vaivaantuneesti häneltä. Hänen kultainen päänsä nyökkää pontevasti.
”Kävin jokaisessa vaunuosastossa, jossa oli ensiluokkalaisten näköisiä oppilaita, mutta kukaan ei suostunut puhumaan minulle”, hän sanoo katse edelleen kohti lattiaa. Luulen tietäväni, miksi kukaan ei halua puhua hänelle. Kun olin yksitoista ja aloitin Tylypahkassa, menin puhumaan ensiluokkalaisille, joita en tuntenut. Esittelin itseni ylimielisesti, eikä kukaan halunnut puhua minulle. Minä tosin tein sen virheen ainoastaan yhden vaunuosastollisen kohdalla.
”Olitko sinä ylimielinen?” kysyn Varyalta ja katson häntä vaativasti. Hän nostaa katseensa ja katsoo minuun.
”Minua pelotti. En tiennyt, miten minun olisi pitänyt esittäytyä, joten yritin vain olla itsevarma”, hän sanoo puolustellen. Katson häntä suoraan silmiin ja sanon vakavasti:
”Nyt menet sinne vaunuosastoon, jossa on joku, keneen haluat tutustua, ja esittelet itsesi ystävällisesti. Et ole lainkaan ylimielinen. Sen jälkeen et enää tule meidän luoksemme. Onko selvä?” Varya nyökkää, ja viha hänen kasvoillaan laantuu.
Hän lähtee matkoihinsa ja minä palaan takaisin pelaamaan Räjähtävää näpäystä.
Anastasia on oikein persoonallinen henkilö ja hänen näkökulmansa asioista on erittäin mielenkiintoinen. Hänen kertomansa kesälomasta tuntui aidosti surulliselta ja lukijana jopa syyttää Bettinaa siitä, että hän hylkäsi Anastasian. Myös Bettinan kysymys ─ "Lupaathan olla kiltisti?" ─ kuulosti erikoiselta ja sitä Anastasiakin tuntui pohtivan mielessään. Varyan itsevarmuus koituikin hänen pieneksi kohtalokseen mutta onneksi Anastasia antoi hänelle hyvän neuvon. Tilanteessa Anastasia vaikutti hyvältä ja huolehtivaiselta isosiskolta, vaikka sitä ennen hän suuttui Varyan keskeytyksestä. Tätä juuri tarkoitan persoonallisella henkilöllä, Anastasialla on että hyvät ja huonot puolensa.
Saat tarinastasi 27 tuparia, 12 kaljuunaa, 6 sirppiä ja 2 sulmua!